Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan Juttaan, eikä hän sitä toivonutkaan.

Hän odotti vain tuulen kääntymistä tai muuta ihmettä, seisoen veneensä perässä helmari vasemmassa kourassa ja oikealla vedellen pumppua männästä.

Satoi kuin saavista kaataen.

Miehet olivat pukeutuneet öljyvaatteisiinsa.

Vettä tuli sekä taivaasta että merestä.

Aika ajoin sai Jutta kunnon ryöpyn merestä, ja suolainen vesi virtasi hänen valkeasta parrastaan, kulmakarvoistaan ja pitkin hänen perunankuorenvärisiä kasvojaan.

Yksi ja toinen jahti jo luovi paluumatkalla.

Samoin jättivät lautan moottoriveneet, joiden sätkytys kuului Jutan korviin asti.

Yksi jahti oli vielä lautan luona ja — ihme ja kumma! — kun se nosti purjeensa, ohjasi se suoraan Juttaa kohti.

Tunsihan Jutta jo kaukaa tulijan vanhasta harmaasta peräpurjeesta, jonka halki keskeltä kulki kaista uutta kangasta, paikka, sillä purje oli siitä viime syksynä kerran kovassa ilmassa puomin katketessa revennyt halki.