Ei se kukaan muu ollut kuin Jutan pahin vihamies Jyrin Kaape, joka siellä "Vellamollaan" lasketteli täysin purjein myötäistä Jutan moottoria kohti.

Kuka ystävä ja oikea naapuri ja kylänmies tai kunnon ristitty mikä hyvänsä tulisi noin julkeasti ja hävyttömästi urkkimaan toisen asioita! Ei sitä kukaan muu tee kuin itse paholainen ja mahomettilainen — musta kansa!

Kaape näkyi itse istuvan perässä ohjausratin sarvissa.

Yksi miehistä seisoi kajuuttaan nojaten, kädet lyhyen öljytakin taskuissa.

Pari miestä seisoi keulassa kädet niinikään taskuihin työnnettyinä.

Jutta varasi ryöpyn haukkumasanoja ja herjauksia Kaapelle, kunhan se vaan ennättää huudon kuuluviin, mutta kun Kaape antoi jahtinsa mahtavassa kaaressa kiertää ympäri Jutan veneen perän taitse ja kun jahti palavin ja pamisevin purjein ja paukkuvin jalustinlokein ja vauhtiaan vähentäen juoksi päin tuulta Jutan veneen oikealla puolella, ei hän muuta huutanut kuin:

— En minä ole sinun apuasi pyytänyt!

Kaape ei vastannut sanaakaan, ja sehän se sekoitti Jutankin hyvät aikomukset.

Kaape kohottautui seisomaan hoitaen ohjausrattia oikealla kädellään ja piippunysäänsä vasemmalla ja antoi silmänsä terävänä, mittailevana ja arvostelevana lipua Jutan lankkukuormalla ja lopulta pysähtyä Juttaan, jolle sanoi:

— Sinulla on tavallisen vähän lankkuja, Jutta. Vähän sinulla on lankkuja, mutta jos luovut niistä, vien sinut ja nuo toiset maalle. — Tännehän sinä uppoat kuitenkin.