— No — ei tässä vielä upota.
— Uppoat sinä saakuri vie kuin uppoatkin! Eiköhän se henki lie
Toos-Jutallekin kalliimpi kuin muutama tusina lankkuja!
Jutan poika ja vävy hokivat puoliääneen, että lankuista on luovuttava ja annettava ne Kaapelle sillä ehdolla, että vie veneen ja miehet maalle. Jutta myöntyi ja huusi Kaapelle:
— Sama se! En minä niin köyhä ole, että näiden lankkujen tähden puutteeseen joudun. Onhan noita lankkuja! Saathan ne jos niiden vaivainen olet, mutta siitä hyvästä sinun on hinattava tämä moottori ja miehet jahtisi perällä kotiin. Ota lankut ja anna hinausköysi!
— Moottori! Aja kotiisi itse moottoreinesi! Jos minä kerran sinut pelastan, ovat minun sekä lankut että moottori! — Ymmärräk' sä! Hä!!
— No, ota sitten vaikka henkikin, senkin merenryöväri.
— Merenryöväri!! Merenryöväri! Vai merenryövärin nimen tässä saa siitä hyvästä, että auttaa toista, vaikkei olisi pakko — ei mikään pakko! Pidä kitasi kiinni, tai annan airontyvellä, ettet enää koskaan leukojasi availe!
Köysi viskattiin Jutan moottorin keulaan ja toinen perään. Niillä kiinnitettiin moottori jahdin kupeelle. Jahdin keulapurjeet olivat vedetyt yläpuolelta kiinni, vastaan, ja jahti kellui piissä, kulkematta eteenpäin.
— No! Alkakaa antaa lankkuja tänne näin jahtiin! komensi Kaape.
Jutta miehineen rupesi antamaan ja Kaape miehineen ottamaan. Kiireesti tehtiin työtä, mutta vielä kiireemmin sitä olisi pitänyt tehdä, sillä kun moottorista annettiin ylös jahtiin viimeistä lankkua, täyttyi vene kokonaan vedellä ja riuhtaisi aallokon auttamana köydet poikki ja vajosi keula edellä syvyyteen. Jutta vävyineen ennätti kuin onnen kaupalla kiivetä jahtiin, mutta Jutan poika täytyi vähissä hengin onkia merestä. Hän oli ennättänyt jo vetää merivettä henkeensä eikä kannelle päästyään kyennyt omin voimin kajuuttaan kävelemään, vaan täytyi häntä kainaloista taluttaen auttaa. Kajuutassa pantiin hänet koijaan makaamaan, ja vähän ajan perästä toimitti Jyrin Kaape hänelle juotavaksi kuumaa teetä, palsamia ja viinaa selitellen: