— Enhän minä mikään pakana enkä mahomettilainen ole, vielä vähemmin merenryöväri! Autanhan minä pulaan joutunutta, ja pane se mieleesi!
* * * * *
Sinä päivänäkös oli hommaa!
Pitkin päivää kulki jahteja ja haapioita (ja moottoreja myöskin!) saaren ja sen lankkuapajan väliä.
Kylässä kuului pelkkä lankunläiske ja kolke, kun niitä maalle kannettiin ja viskeltiin ja järjesteltiin ristikkopinoille kuin lautatarhoissa ainakin.
Satamassa oli yhtä menemistä ja tulemista iltaan asti, ja minkä lähemmä iltaa päästiin, sen äänekkäämmäksi kävi puhe rannoilla.
Muutamissa valkamissa olivat akat kokoontuneet suuriin parviin haukkumaan toisiaan. Väitettiinpä, että Tepkan Matin rannassa jo tapeltiinkin täyttä vauhtia, ja sieltä päin se pahin melu kuuluikin. Mentiin katsomaan, mutta ei siellä ainakaan enää mitään varsinaista tappelua ollut, ellei oteta lukuun sitä, että sinne Tepkan Matin saraimen seinukselle, verkkopuiden alle, oli kokoontunut parikymmentä hyljekoiraa, jotka pitivät aika metakkaa. Valkeita hampaita, suuria mustatäpläisiä valkeita koiria ja koiran häntiä ja jalkoja vilkkui ja pyöri yhtenä vilinänä, ja ilmaa tärisytti sellainen rähäkkä, haukkuminen, kiljuminen, vingahtelu ja ulvahtelu, että ihmisääni ei siinä pauhinassa kuulunut mihinkään. Läheisellä rantatiellä tappeli myös puolentusinaa poikaa — kuusi seitsenvuotiasta — nimittäin Toos-Jutan pojan poika parin toverinsa kanssa kolmea Jyrin-Kaapelaista poikaa vastaan. Poikien ja koirien tappelu oli vain jonkinlaista jälkikaikua ja tartunnaista vaimojen välillä käydystä tappelusta. Vaimot olivat jo lopettaneet ja hajaantuneet kantamaan lankkuja pinoihin, lennätellen pitkin rantaa haapiolta haapiolle ja valkamalta valkamalle teräviä tai tylsiä haukkumasanoja ja ilkeämielisiä viittauksia tämän ja tuon entisyyteen.
— Onk' siitä niin pitkä aika, kun sinun miehesi linnassa istui! huusi vielä kerran vanha Toos-Jutan vaimo yhtä vanhalle Jyrin-Kaapen emännälle, ja tappelu oli alkaa uudestaan.
Tämä vilkas mielipiteiden vaihto valkamissa oli taaskin vain kaukaista kaikua tappelusta, jota käytiin merellä yhä pienentyvän lankkulautan ympärillä.
Tuuli oli hiljentynyt paljon, ja meri alkoi tasaantua tunti tunnilta. Silloin tällöin tuli vielä suuria ummikkaita, jotka rytisyttivät hajaantuvaa lankkukasaa. Siellä täällä ajelehti jo yksityisiä lankkuja ja lankkuryhmiä. Niiden seassa näkyi aironsirpaleita, sillä sangen usein kohosi airo ilmaan ja räiskähti yhteen toisen airon kanssa. Monet iskut sattuivat myös oikeaan maaliin, nimittäin läheisen haapion tunkeilevaan ohjaajaan.