Hemma istuutui vuoteen laidalle, lykkäsi pois jaloistaan puukengät ja kävi maata ja nukkui heti, ja talon muu väki hajaantui omiin töihinsä. — — —

Oli jo illan suu, ja kun Hemma-enon päivällisunet läpi vuosikymmenien olivat olleet vain noin tunnin pituisia, alkoi tämä pitkä päivällisuni toisia ihmetyttää, ja kun he menivät ottamaan lähempää selvää asiasta, havaitsivat he, että Hemma-eno oli jättänyt maallisen olonsa.

SAARELAIS-SUSANNA

Tämä Susanna erosi monessa suhteessa oikeasta. Ensiksikään ei hän ollut kaunis kasvoiltaan kuin raamatun Susanna — muulta ruumiiltaan kyllä — juteltiin, ja toiseksi oli hän niin kiukkuinen, ettei kukaan uskaltanut hänen kanssaan väittelyyn asti keskustella, mieliksi vain koetettiin jutella, mikäli yleensä juteltiin, sillä Susanna oli itse aina äänessä, ja kovassa äänessä olikin. Hänen puheensa kuului aina yli kylän, kun hän portillaan seisoen puhutteli ohikulkijoita.

Kolmanneksi erosi hän raamatun Susannasta siinä, että hän oli nuori leski ja että hänen nimensä kyläläisten kesken ei ollut Susanna vaan Perämiehen-Sanna, koska hänen miesvainajansa oli ollut perämies, nimittäin kailetista pudonnut perämies eli toisin sanoen purjelaivan perämies, joka on tipahtanut kajuuttaan kattoikkunan eli kailetin läpi, eikä oikeaa tietä, siis mies, jolla oli perämiehen taito ja kokemus, mutta ei perämiehen papereita.

Yhtäläisyyttä taas oli, että tämänkin Susannan nuoreen olentoon oli ihastunut kaksi vanhaa miestä, molemmat entisiä merimiehiä, jotka asuivat vastapäätä Susannan taloa, noin kahdensadan askeleen päässä, ja näkivät molemmat ikkunoistaan Susannan pihan ja tähystelivät, molemmat niinikään, vanhoilla näköputkillaan Susannaa, joka askarteli pihallaan. Matka ei ollut pitkä, mutta he tahtoivat nähdä tarkkaan — mitenkä Susannan silmät toisinaan leimahtelivat ja toisinaan hymyilivät ja suu käy, kun hän portillaan seisoen puhuttelee ohikulkijoita. Ja mitenkä Susannan korkea rinta aaltoilee, kun hän suuttuneena jotakin haukkuu, huutaen niin että kylä ja vuoret kaikuvat ja — eräiden koiranleukojen levittämän ilkeämielisen huhun mukaan — tyynen lauantai-iltaisen merenkin pinta rupeaa hiljalleen väreilemään. Tai mitenkä hän jollekin, joka taas oli pysähtynyt hänen portilleen kuuntelemaan, kuvaili jotain hauskaa tapausta ja ratkesi sitten niin makeaan nauruun, että se tarttui tähysteleviin miehiinkin. Näissä hommissa ollen on heitä totta totisesti nimitettävä miehiksi, eivät he mitään tutisevia taateja olleet muutenkaan, pois se! Kuusikymmenvuotiaita vasta! He rähähtivät myös nauramaan, kolahduttivat vahingossa näköputkeaan ikkunan pieleen, huomasivat toisensa, loivat toisiinsa vihaisen, petomaisen silmäyksen — sitä varten oli pää pistettävä ulos ikkunasta ja katseltava seinän suuntaan, toisen vasemmalle ja toisen oikealle — mutta eivät virkkaneet sanaakaan, vetäytyivät vain jälleen sisään ja sulkivat ikkunansa ja katselivat Susannaa paljain silmin ikkunan läpi, kunnes taas Susanna sattui olemaan tavallista paremmin näkyvissä, keskellä pihaansa, tai saunansa portailla — sillä tämäkin Susanna valmistautui kylpyyn. Lämmin heinäkuun päivä heloitti niin armaasti hänen paljailta käsivarsiltaan, olkapäiltään, hiuksistaan ja nenältään ja ohikulkeva tuulenpuuska heilutteli hänen sinertävää karttuunihamettaan, niin että ihan hykähytteli molempia tähystelijöitä, ja innoissaan he unohtivat toinen toisensa ja varovaisesti avasivat taas ikkunansa, pistivät ulos näköputkensa, nojasivat sen ikkunan pieleen ja painoivat silmänsä putken päähän.

Susannan pihalla tapahtui aina jotain, milloin surullista milloin iloista, ja kun hänen porttinsa ohi kulki kylän valtatie, oli siinä aina kulkijoita, tänään enimmäkseen heinänkantajia. Simin Anna-Loviisa oli juuri pysähtynyt Susannan puheille. Anna-Loviisa nojasi raskaan heinätaakkansa Susannan sikopahnan katonräystääseen, lepäsi hiukan ja kuunteli Susannan puhetta.

— Kun nääthän varastivat airot haapiosta…

— Herra hoija varjeli Kenenkä haapiosta!

— Meijän haapiosta! Omasta valkamasta! Mennä yönä — eksä ymmärrä! Kun ei näät ole miestä talossa, niin sellaista se on! Kaiken varastavat! Toissa yönä veivät kirveen puukatoksesta, sen edellisenä haapion pestin rannasta. Kaiken vievät ja rosvoavat! Kohta ei jää paitaa päälle!