— Minä vain ajattelin, että tämä on teijän penikka ja että se tuli sinun kanssasi. Mistä ne pääsevätkin tänne — kaiken maailman kissat ja koirat ja koiranpenikat. Ei kellään tässä maailmassa ole niin suurta ristiä niistä kuin mulla. Yhtenään saa tukkeilla aitoja ja aittojen kivijalkoja, etteivät vain pääsisi pihaan, mutta kyllä ne tiensä löytävät! Joka jumalainen hetki saa olla varuillaan ja joka päivä siivota pihaa niiden jäljiltä! Voi voi tätä elämää! Että mitä se Jumalakin ajatelle, kun tällaisen ristin antaa ihmisille!
Susanna pitikin pihansa puhtaana: hän kerrankin tukisti vanhinta poikaansa siitä syystä, että tämä oli sylkenyt pihalle, aivan omien portaitten eteen! Voi niitä poikalapsia, voi voi voi! Tupakoivat ja syleksivät jo kehdosta lähtien!!
Koiranpenikka oli saatava ulos pihasta.
Susanna koetti ensin käsiään yhteen läiskyttelemällä ja huutelemalla: "Hääts-huuts! Hääts-huuts!" ajaa sitä, mutta penikka käsitti sen leikiksi, hyppi ja yritteli neulamaisilla hampaillaan siepata kiinni Susannan harottavista sormista. Susannan oli turvauduttava parempiin keinoihin. Puukatoksesta hän sieppasi toista syltä pitkän karsitun kuusen oksan polttorisukasasta ja alkoi sillä hutia penikkaa, joka saikin heti alussa iskun risun päästä ja vingahti ja alkoi juosta Susannan edellä karkuun. Ristiin rastiin juoksentelivat he ympäri pihaa. Susanna huitoi kuusenoksallaan. Suhahtaen halkaisi risu ilmaa ja osui maahan, sillä penikka osasi jo varoa. Susanna löi ja sähähti: "hyys!" ja toisen kerran ja taas kuului "hääs!" ja isku iskulta: "Hyys, hääs — hyys, hääs!…"
Ihmisiä kerääntyi portin taa katselemaan. Lähinnä olevat kyllä näkivät, mitä Susanna ajaa, mutta edempänä olijat eivät nähneet, ja nämä sekä näköputkella katselijat, nuo kaksi vanhaa merikarhua, luulivat, että Susannan pihaan on tullut kärme, jota hän koettaa tappaa. Kerrankos se kärme pihaan tulee, siistiinkin pihaan. Jotkut luulivat, että siellä on vähäinen sonni, joka uhkaa puskea Susannan kuoliaaksi, ja kyselivät likempänä olijoilta: "Mikä siellä oikein on?" mutta ne, jotka seisoivat aitaa vasten ja näkivät, nauroivat vain, eivätkä viitsineet vastata.
Pelolla seurasi Simo ja pelolla Martti, nimittäin molemmat merimiehet, ikkunastaan Susannan hommaa. He olivat varmoja, että siellä on kärme, joka voi purra Susannan paljasta nilkkaa ja — henki pois! — On sitä niinkin käynyt! Voi surkeus!!
Sekä Simo että Martti koettivat päästä parempaan asentoon, ylemmä, selvemmin nähdäkseen, mutta tulivat yht'aikaa kolahduttaneeksi näköputkensa ikkunanpieleen, kuulivat kolahduksen naapurista päin, epäilivät toistensa hommaa, pistivät päänsä ulos ikkunasta, kohtasivat toinen toisensa ivalliset, leimuavat katseet, vetäytyivät takaisin ja sulkivat ikkunansa.
— Hiton tuhma mies tuo Simo! — tuumasi Martti.
— Saatanan pöllö mieheksi tuo Martti — vanha mies! — tuumasi Simo.
Väkijoukosta joku huusi Susannalle: