— Mitäs sinä sitä koiranpenikkaa jahtaat? Meinaaksä ajaa sitä ulos pihasta vai mitä sinä meinaat? Jos sinä meinaat sitä ulos ajaa, niin pitäisihän olla joku reikä auki, mistä se ulos pääsee! Avaa helkkarissa edes portti auki ensin! Eihän se voi, koiranpentu, hypätä yli aidan, eikä osaa avata porttia, kun se on vielä niin nuori.

— Suus kiinni sinä siellä! Tämä on minun asiani eikä sinun! huusi
Susanna. Avasi kuitenkin portin auki ja sai koiran ajetuksi ulos.
Vinkuen ja ontuen juoksi penikka kotiinsa päin. Joukosta kuului taas
ääni:

— Mitäs sä nyt teit, Susanna, kun löit raajarikoksi tuon koiranpenikan! Sinä et tainnut tietääkään, kenenkä se on koira? Taitaa tulla siitä kallis lysti sinulle. Se oli vallesmannin koiranpentu, tiedäksä sitä?!

— Oli vaikka killismannin — mitäs se minuun kuuluu! Pitäkööt koiransa kotonaan! Pankoon vallesmanni penikkansa piironkinsa päälle lasikuvun alle, älköönkä laskeko sitä likaamaan toisten ihmisten pihoja — hölmö!…

Väkijoukosta huusi vielä joku, tarkoittaen Susannan jokapäiväisiä koiranjahteja: "Se on sitten aina valmis kuin lukkari sotaan!" ja väkijoukko nauroi.

Menijöille huusi Susanna:

— Niin! Naurakaa vain, jos lystäätte! Kolmatta kertaa oli jo tänäänkin täällä pahojaan tekemässä, ja jos vielä neljännen kerran tulee, lyön siltä luut poikki, vaikka olisi sitten papin koira!

Portin ulkopuolelle ei jäänyt muita kuin eräs pieni tyttönen, joka siinä sormi suussa seisoi ja ihmetteli. Hänet huomasi Susanna, muutti ääntään, hymyili iloisesti ja alkoi puhella yli aidan lapselle: "Tääll' näin — pien laps! Hu'! Pien laps — hu!…" — — —

Lauantai kääntyi yhä iltaan päin. Heinätaakkojen kantajat muuttuivat vähitellen veden kantajiksi. Sauna-aika läheni. Korennoissa kannettiin tyhjiä vesisaaveja lähteelle, kylän yhteiselle vedenottopaikalle kirkon luo, ja täysinäisiä taas kylään päin. Päivänpaisteessa helmeileviä vesipisaroita tippui saavin uurteista, ja saunoista kohosi savu ylös korkeuteen. Kirkon kellotapulin luukut aukenivat, ja lauantaikellot alkoivat kumahdella, "saunakellot", kuten Susanna niitä nimitti.

— Herra Jumala! Kello jo kuusi, ja minä seison ja juoruan tässä ihan jouten, sanoi Susanna kahdelle vaimolle, jotka korentoineen ja saaveineen olivat pysähtyneet kuulemaan Susannalta uutisia ja kertomaan hänelle omiaan.