Vaimot menivät viimeinkin, ja Susanna hommautui itsekin hakemaan saunavettä. Kumpikaan hänen pojistaan ei ollut kotona, missä lienevät olleet rannassa paaroja onkimassa — eikä niistä tässä olisi ollut apuakaan. Jo miehensä eläessä oli Susanna tottunut hakemaan vettä käsikärryillä. Hän asetti saavin kärryille ja lykkäsi lähteelle. Kujan sora ritisi ja ratisi niin mukavasti pyörien alla.
Tätä vedenhakumatkaa ei olisi tässä kertomuksessa kannattanut ensinkään mainita, ellei se olisi ollut seurauksiltaan toisenlainen kuin tuhannet muut. Se oli tapaus, joka vei Susannan rauhallisesti, ilman melua, uusiin naimisiin. Se tapahtui näin:
Sekä Simo että Martti, nuo vanhat merikarhut, seurasivat maltittomina Susannan hommia. He näkivät, kuinka Susanna lykkäsi kärrinsä portista ja alkoi mennä lähteelle päin. He näkivät Susannan tanakan vartalon, kauniit lanteet, heilahtelevat karttuunihelmat, paljaat käsivarret, jotka laskeutuivat vinosti pyöreistä, lihavista olkapäistä alas kärrinaisoihin, joita vaalearystyiset sormet puristivat, ja ruskean niskan he näkivät ja kastanjanruskeat hiukset. Sekä Simon että Martin sielu ja sydän värähteli. Heissä kytevä halu Susannaan yltyi kuin tulipalo. Kumpikaan ei muistanut toistaan avatessaan taaskin ikkunansa ja työntäessään ulos näköputkensa, jolla voi seurata Susannan pienintäkin liikettä.
— Olisi oikeastaan mentävä Susanna-parkaa auttamaan vedenhaussa, huokasi Simo, ja samoin huokasi Marttikin.
Näköputki kolisi, kun sitä hätäisesti vedettiin ikkunasta pois.
Sen kuuli Simo, ja sen kuuli Martti. Simo pisti päänsä ikkunasta nähdäkseen, mitä se naapuri siellä kolistelee, ja taas kohtasivat he toistensa katseen — monennenko kerran jo tänä yhtenä päivänä — mitä sitten koko kesänä — niin — iloisen Susannan koko leskeysaikana.
Simo ymmärsi, että nyt on leikki kaukana! Nyt on asia ratkaistava! Ja niin ajatteli Martti myös.
Molemmat panivat näköputkensa kiireesti telineelleen, kohentelivat kaatioitaan, suoristivat kauluksiaan, pistivät kiiltävänokkaisen lakin päähänsä, harjasivat partansa, panivat piipun hampaisiinsa ja lähtivät kohti Susannan porttia, katselemaan lähempääkin, miltä se näyttää.
Simo oli joutuisampi ja ennätti perille ennen Marttia — eikä Simo Marttia niin hulluna pitänytkään, että hän lähtisi leskien perään — hulluna hän piti vain itseään ja häpesi ja tunsi polviensa huojuvan, sydämensä pamppailevan ja verisuonien täyttyvän ohimoillaan ja otsallaan.
Susanna oli ennättänyt jo lähteeltä takaisin ja lykkäsi kärrejään portista pihaan juuri sinä hetkenä, jolloin Simo sivuutti hänet takaapäin.