Hän oli luotsin poika.
Siihen aikaan olikin luotseilla paljon poikia, ja kun tapa ja kirjoittamaton saarelaislaki sanoi, että uusi luotsi jonkin vanhan tai nuoren luotsin kuoltua tulee vain luotsinpojasta, täytyi niihin aikoihin monen luotsinpojan ajatella muuta ammattia. Eihän voinut kaikista luotsinpojista mitenkään tulla luotseja, koska luotsien lukumäärää ei lisätty, ja kuolemia sattui harvoin!
Niin olivat asiat siihen aikaan kun Laurin Ransesta olisi pitänyt tulla luotsioppilas.
Heitä oli neljä veljestä.
Isä ryypiskeli liikaa ja katosi venheineen eräältä luotsausmatkalta palatessaan.
Ranse oli siihen aikaan vielä kätkyessä.
Vanhinkin veli oli isän kuollessa liian nuori. Vasta neljän vuoden perästä hän pääsi varaoppilaaksi ja seuraavana vuonna samoin varaoppilaaksi lähinnä vanhin veli. Kun varaoppilaalla ei ollut virastaan mitään tuloja, olivat ne yli kymmenen vuotta, joina nuori leski sai hoitaa kalastuksen varassa perheensä toimeentuloa, sangen raskaita. Tavallista nuorempina saivat pojat seurata äitiään kalastusretkille.
Sitten kuoli taas luotsi, mutta eihän voitu edes varaoppilaita ottaa peräkkäin useampaa samasta perheestä. Ransen vanhimmasta veljestä tehtiin luotsioppilas ja uusi varaoppilas otettiin toisesta talosta — siitä, missä sillä kertaa oli vuoro.
Ransen äiti joskus mietiskeli itsekseen iltaisin ikkunan ääressä käsi poskella istuessaan ja katsellessaan merelle ja teki laskelmia.
Herra Jumala, miten paljon sai yksinäinen leski päätään vaivata, miten milloinkin selviäisi monista veroista ja maksuista ja hankkisi talveksi perheelleen ruokaa ja vaatetta!