Hän mietti ja suunnitteli liian usein muutakin, muisteli, ketkä vanhoista luotseista ensiksi kuolisivat, kenessä nuoremmissakin on tappavaa tautia — esimerkiksi rintatautia — ja ketkä ryyppäävät liian paljon, mutta niistä ei parhaassakaan tapauksessa keräänny niin paljon kuolemantapauksia, että hänen kaikki poikansa pääsisivät palvelukseen: Ei muuten kuin sillä tavalla, että suurien syysmyrskyjen aikana monta tervettä luotsia katoaa mereen ja sairaat kuolevat ennen tulevaa kesää!
Tuleva vuosi näytti kuitenkin, että Jumalan ajatukset ovat toiset kuin ihmisen, sillä yhtään ainoaa luotsia ei kuollut sinä vuonna ja kaikki jäi entiselleen. Uusia varaoppilaita ei tarvittu.
Lähinnä nuorin veljeksistä, Ransea vanhempi, lähti ulkomerille eräänä kesänä, seitsentoistavuotiaana. Itkevälle äidilleen hän selitti, että kun suvussa ei koskaan ole ollut talonpoikia, nimittäin kalastajia, ja kun hänestä ei näytä luotsia tulevan — hiukset muka harmaantuvat ennenkuin hän edes varaoppilaaksi pääsee — on hänestä tuleva ensin matruusi, sitten aliperämies ja sitten perämies ja sitten päämies suureen laivaan. — "On totta vie hauskaa joskus maailmassa tulla omalla laivalla ottamaan täältä luotsia! Kyllä minä osaan olla koppava silloin! Osaan minä, ja itse minä vedän luotsilipun keulamaston kärkeen silloin ja sanon: 'Käy sisään vain, saaren luotsi, ja vie laivani Viipuriin!' Ool rait! Älä itke, äiti! Niin minä teen, niin totta vie teenkin!" Hän meni ja katosi niille teilleen. Vielä tänäkin päivänä on saaren kirkonkirjoissa hänen nimensä kohdalla avonaisena se kohta, mihin kuolinpäivä merkitään.
Nuorin pojista, Ranse, kasvoi mieheksi äitinsä kotona ja odotteli turhaan luotsioppilaaksi pääsyään.
Hän oli töin tuskin lailliseen naimaikään päässyt, kun odottamattaan, kuten saarelaiset yleensä, joutui naimisiin.
Ranse ei ollut perinyt isänsä lahjakkuutta ja nopeaa ymmärrystä, olipa suorastaan hiukan tuhma ja narrattava, mutta sitä tarkemmin oli hän perinyt isänsä juomahimon. Rippikoulu-iästä asti hän joi luotsioppilaiden ja nuorempien luotsien kanssa ja pelasi korttia.
Eräänä pyhä-iltana hän oli niinikään poistunut toveriensa kanssa tanssipaikalta metsään ryyppäämään ja pelaamaan korttia. Ei pelattu rahasta, koska rahaa ei kellään ollut, vaan muusta, nimittäin luotsivanhimman kauniista tyttärestä Susannasta. Voittajan oli vielä samana yönä mentävä Susannan aittaan, ja arpa lankesi kaikkien suureksi ihmeeksi Ranselle, joka oli huonoin pelaaja ja eniten humalassa — töin tuskin kortteja tunsi.
Pojat saattoivat voitokkaan toverinsa kesäyön auringon jo kohotessa koilliselta saarteelta näkyviin Susannan aitan ovelle, joka aukeni, ja Ranse pääsi sisään. Toiset hiipivät pois ja hoippuivat kukin kotiinsa loppuyöksi makaamaan, mutta ennen sitä asettivat he vahvan pöngän, vanhan airontyven aitan ovelle. Siitä syntyi aikanaan paljon hälinää ja vähää ennen joulua häät.
Niin tuli Ransesta luotsivanhimman vävy, ja Susanna muutti Ransen luo asumaan, mutta ei Ransen tarina siihen päättynyt — se päinvastoin siitä alkaa!
Ranse kalasteli kesät ja kävi talvisin hylkeenpyynnissä. Hänellä oli saaren paras hyljekoira, Heku nimeltään, ja hän itse oli saaren paras pyyntimies, mutta ryyppäsi armottomasti.