Kun Laurin Ranse oli luotsin poika, katsoi hän etuoikeudekseen päästä ensimmäiseen laivaan, ja se luoviskelikin kylän edessä lippu keulamaston kärjessä jo silloin, kun luotsivanhin meni edelliseen laivaan. Ranse purjehti haapiollaan laivan kupeelle ja sai luotsatakseen sen satamaan.
Sinä iltana olivat saaren kaikki luotsit ryyppäämässä kaupungissa, merimieskapakassa, jossa oli kaksi huonetta. Toisessa olivat matruusit ja luotsit, toisessa laivojen päämiehet, perämiehet ja saaren luotsivanhin.
Kun Ranse tuli sisään, näki luotsivanhin sen ja meni ja kutsui vävynsä omaan pöytäänsä — kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska ei tahtonut, että hänen tyttärensä mies juo itsensä siaksi, ja toiseksi, koska hän itse jo oli pienessä hiprakassa ja oli saanut kummallisen tunteellisuuspuuskan ja tahtoi sopia vävynsä kanssa. Mitään ilmiriitaa heillä kylläkään ei koskaan ollut ollutkaan, mutta välit eivät myöskään olleet sellaiset kuin oikean apen ja vävyn — isän ja pojan — välien pitäisi olla. — Tulehan tänne, Ranse, sanoi luotsivanhin pöydästään äreästi, ja Ranse meni ja istui appensa pöytään, ja heistä tuli sinä iltana kuin veljet ja he purjehtivat yhdessä kotiin vielä samana yönä.
Ennen lähtöä sanoi appi muun muassa näin — oli aikonut jo usein kotonakin niin sanoa, mutta täällä, monikielisessä puheensorinassa, tupakan savussa ja pienen orkesterin soiton humussa se kävi mukavammin laatuun.
— Kuulehan, Ranse, mitä minä nyt sinulle sanon — kuuntele tarkasti ja pane mieleesi! Minä olen jo monta kertaa siitä ajatellut sinulle sanoa, mutta ei ole koskaan satuttu näin mukavasti kahden kesken. Minä olen ajatellut, että kun minun suvussani ei koskaan, ei sitten Noan aikojen, ole ollut muita kuin luotseja ja luotsien vaimoja, en minä salli, että minun tyttäreni jää kuolemaansa asti kalastajan emännäksi. Kuule, Ranse, ja pane mieleesi: Sinusta on tuleva luotsi, oikea saaren luotsi! Minä en ole minä, sanottakoon mitä hyvänsä, ellen minä tästä asiasta puhu piiripäällikölle, kun hän ensi kerran tulee saareen käymään! Älähän nyt haasta mitään. Annahan kun minä puhun loppuun asti! — Sinä varmaan meinaat sanoa, että sinä olet jo iällinen, et ole ollut ulkomerillä, etkä voi akoittuneena miehenä ulos mennä etkä päästä luotsioppilaaksi. Se ei meinaa yhtään mitään!! Sinä lähdet merille! Purjehdit ulkovesillä määräkuukautesi, ja minä sillä aikaa järjestän paperit selviksi, ja kotiin tultuasi olet sinä luotsioppilas ja luotsi heti, kun ensimmäinen tyhjä paikka ilmaantuu. No, se on sanottu ja aamen, ja tämän päälle ryypyt pohjaan ja miehet kotiin ja rahat kotiin!
Viikon päivät meni lähtövalmistuksiin.
Koko sen ajan Ransen vaimo itki — ei edes isänsä selityksistä välittänyt — itki vain.
Ranse vakuutti vakuuttamalla, että hän viipyy korkeintaan puoli vuotta — talvella jo tulee takaisin — ei voi olla kauemmin!
Ranse sai laivan, joka purjehti puutavaralastissa kohti Espanjaa. Ensi päivät olivat pitkiä kuin iäisyys. Molemmat Susannat tuntuivat olevan kuin toisessa taivaankappaleessa ja vuosikymmenien takana, kuin kokonaan toisessa elämässä, jo vuosisatoja sitten jossain muualla eletyssä. Meri kohisi ja tuuli humisi ison parkkilaivan purjeissa ja takilassa kuin Jumalan ääni, mutta hän ei kuunnellut sitä. Ranse ajatteli vain molempia Susannojaan ja tunsi ympärillään syvän äänettömyyden.
Vähitellen perehtyi hän tovereihinsa, oppi viikko viikolta paremmin ja paremmin ymmärtämään heidän kieltään ja vähin itsekin puhumaan ja päivät ja yöt alkoivat mennä paremmin. Siitä hän oli kuitenkin varma, että kun se päivä koittaa, jolloin hänen määräkuukautensa merimiehenä tulevat täyteen, hän jättää laivan riemuiten, säästää palkkansa ja palaa suorinta tietä junilla ja matkustajalaivoilla kotiin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Espanjaan päästyään hän meni toveriensa kanssa kapakkaan ja joi palkkansa.