Hän päätti seuraavalla kerralla olla varovaisempi, mutta aina kävi samalla tavalla, ja kun palveluskuukaudet alkoivat olla lopussa, suunnitteli hän pestin ottoa jossain kotimaahan menevässä laivassa.
Hän oli silloin Hampurissa.
Siellä oli eräs Hampurin—Etelä-Amerikan linjan purjelaiva, suuri, viisimastoinen, teräksinen parkkilaiva, johon pestattiin miehiä.
Ranse oli tutustunut erääseen Hemman Kalle nimiseen suomalaiseen, joka oli yli kolmekymmentä vuotta ollut merillä. Hänestä ja Ransesta tuli eräässä kapakassa ikuiset ja erottamattomat veljet. Kalle palveli ennestään tuossa viisimastossa ja pyysi Ransea mukaansa.
Niihin aikoihin ei Ranse enää ikävöinyt kotiväkeään — korkeintaan oli hänellä aina satamissa uusille retkille lähtiessään jonkinlaisia tunnonvaivoja, varsinkin kerran, kun hän jo kymmenen vuotta yhtä mittaa oltuaan merillä oli saanut kotoa kirjeen tyttäreltään ja luki sitä kanssissa merimiesarkullaan istuen, laivan jo ollessa kaukana ulapalla kulkemassa kohti Rio de Janeiron satamaa. Tytär kirjoitti näin:
"Rakas Isä!
Äiti ei voi nukkua yöllä eikä päivällä, kun ei saa tietää, oletko sinä elossa vai kuollut ja tuletko sinä milloinkaan enää kotiin. Kirjoita pian, sillä äiti sanoo kuolevansa ikävään!
Tyttäresi Susanna".
Riossa odotti häntä myös kirje, mutta hän ei uskaltanut sitä avata. Hän pani sen arkkuunsa eikä avannut sitä edes merellä. Hän pelkäsi niitä kirjeitä! Ne voivat tuoda mitä tietoja hyvänsä! Hänellä oli kummallinen kammo kirjeitä kohtaan ja hän olisi suonut, ettei niitä olisi laivalle tuotu.
Hän ei pelännyt, että mitään onnettomuutta voisi tapahtua hänen vaimolleen, täysi-ikäiselle ihmiselle, vaan että hänen tyttärensä, hänen pikku Susannansa, jota hän eniten maailmassa rakasti, on voinut sairastua ja on kuolemaisillaan tai on jo kuollut ja siitä hänelle kirjeellä ilmoitetaan. Jokainen kirje, jonka hän sai, kerran pari vuodessa, poltti hänen sormiaan ja hän kätki sen vavisten arkkuunsa ja oli levoton koko päivän, aina siihen saakka, kunnes illalla pääsi kapakkaan, iloisten veikkojen seuraan. Kun hän oli tyhjentänyt pari lasia, palasi hänen iloinen luontonsa ja hän puhui ja lauloi ja tanssitti tummia etelämaan tyttöjä. Kun hän tapasi kapakassa suomalaisia merimiehiä, kokosi hän ne omaan pöytäänsä ja alkoi niille kertoa Susannastaan, pikku Susannastaan, iloisesta nelivuotisraukasta, jolla on isänsä kanssa suuri salaisuus säilytettävänään, mutta sitäpä ei äidille ilmaista ennenkuin Susanna tyttönen on täysi-ikäinen ja itse antaa siihen luvan. Hän heltyi aina jutellessaan humalaisille tovereilleen Susanna-tyttösestään ja salaisuudesta, joka vuosien kuluessa muuttui yhä kauniimmaksi ja pyhääkin pyhemmäksi. Hän kertoi tovereilleen aina tyttärestään, jota hän ikävöi. Joskus selvinpäin laivan kannella istuessaan, laivan vieriessä tuulen kiidättämänä yli valtameren vaahtopäiden ja aavojen, hän koetti koota ajatuksiaan ja laskea vuosia, mutta kun hän samalla sai tyttärensä kuvan sielunsa silmiin ilmi elävänä, oli tämä aina pieni nelivuotias tytöntyllerö, joka kädet ojona käveli häntä kohti aurinkoisella kylän kujalla kaukana kotisaarella, ja — ja silloin hän hylkäsi vaikeat vuosien etsinnät ja yhteenlaskut ja sanoi itselleen: "Ehk' olis!" ja antoi ajatuksensa juosta vapaasti nelivuotiaan tyttösen, pienen Susannan maailmoissa ja kuvitteli, miten Susanna tulee iloiseksi ja nauraa, kun hän joskus vuosien päästä ottaa ja sanoo sille: "Kuulehan! Kerrotaan äidille siitä asiasta — siitä sokerin varkaudesta? Mitä! Hahhahhah!" Ja Ransea nauratti ääneen, kun hän kuvitteli, miten Susannakin nauraa ja sanoo: "Ei vielä — äiti piiskaa!" —