Kun hän nousi luotsisillalle maihin, olivat ihmiset hämmästyneitä, eivätkä suinkaan ylpeitä, niinkuin Ranse luuli.
Kotona istui hänen tyttärensä Susanna yksin ja parsi verkkoa.
Kun isä astui sisään, peljästyi Susanna ja kalpeni eikä saanut pitkään aikaan sanaakaan suustaan. Ranse itse koetti puhua leikkiä ja nauroi:
— Oletko sinä Susanna jo noin suuri, ja kun minä olen koko ajan ajatellut, että sinä olet pieni nelivuotias tyttönen!
Ranse meni tytärtään kättelemään.
Tytär tuijotti häntä kuin kummitusta silmiin, mutta veti sitten kätensä pois ja jatkoi verkon parsimistaan.
Ranse istui tuolille ja jutteli, koettaen pitää yhä vieläkin puhettaan leikillisenä ja samalla ihmetellen mielessään, että sanat, joita hän oli vuosikausia valmistellut tyttärelleen sanottaviksi, eivät tuntuneetkaan oikeilta. Hän lausui ne kuitenkin:
— Kuulehan, Susanna! Minä olen usein jutellut sinusta matkoillani. Olen kertonut siitä sokerinvarkaudestakin ja toiset ovat nauraneet. Nyt sinä olet jo täysi-ikäinen — Susanna! Muistatko sinä!? Minä lupasin, että en koskaan kertoisi siitä äidille — mutta eiköhän nyt kerrota! Mitä tuumaat?
— Voi voi! — Jos sinä olet minun isäni, niin tiedä, että onhan sitä nyt tärkeämpääkin — sekä salattavaa että kerrottavaa!
Susanna rupesi itkemään.