— Miksi sinä itket? Missä äitisi on?
— Äiti-parka! Niin niin! Johan siitä sinulle kirjoitin — jo vuosia sitten! Jo sairauden aikana — ja heti kuoltua!
Vielä samana iltana tekivät isä ja tytär retken hautuumaalle, jossa äidin valkea, puinen risti seisoi vaaleassa hiekassa.
Maan rajasta oli hiekka syönyt sen jo miltei poikki.
Ristin edessä, sen juurella, oli hiekkaan upotettuna vesilasi, jossa oli kukkia. Susanna toi niitä äitinsä haudalle joka päivä.
Ristin yläosaan oli aikoinaan solmittu musta silkkinauha, jonka päät tuuli oli repinyt ja joka oli monien vuosien sateissa ja päivänpaisteissa haalistunut.
Vähän alemmaksi oli puuhun upotettu lasi, ja sen takana olevassa paperissa näkyi vielä muistovärssy:
"Ah anna Herra armias nyt rauhaan mennä palvelijas, mun salli sanas jälkehen surkeudestan päästäksen."
Ranse katseli muistovärssyä, ja samaan aikaan oli Susanna polvistunut kohentelemaan kukkia lasissa ja hän kuiskaili isälleen:
— Loppuaikoinaan äiti lauleli tuota värssyä ja käski kirjoittaa sen muistovärssykseen.