Susanna olisi sanonut enemmänkin, mutta liikutuksen aalto salpasi hänen puheensa. Hän tunsi pohjatonta riemua ja autuutta sielussaan ja vähän ajan perästä hän jälleen kuiskasi isälleen:
— Voi kuinka hauskaa, että sinä tulit, isä!
Ranse katseli ääneti valkeaa ristiä ja kuunteli Susannan puhetta, joka soi hänen korvissaan kauniimmalta kuin kaunein soitto.
Muistovärssyn alla näki Ranse talonsa vanhan puumerkin. Mitään nimeä, vuosilukuja tai numeroita ei oltu ristiin leikattu.
Kauan seisoivat isä ja tytär haudalla, kädet ristissä molemmat, paljain päin, eivätkä puhuneet mitään.
Ranse jäi kotiin ja eli rauhassa ja onnellisena kalastajana — onnellisena, koska katumusten ja taistelujen kiirastuli jo täällä ajassa oli puhdistanut hänen sielunsa — hiljaisena — tyytyväisenä — liiankin hiljaisena ja muutamien mielestä hiukan höperönä, koska hän aina hymyili — ainoan tyttärensä ja tämän lapsien ympäröimänä siihen asti, kunnes häntäkin etsi Se, joka tekee lopun maallisten merien vaelluksista ja joka ei välitä, onko mies vasta varaoppilas vai eikö edes sitäkään.
PENNA MERIKAUHU
Miehen nimi oli Penna Merikauhu, mutta ennenkuin kerromme hänestä itsestään, jolla oli erikoinen kauhu merta kohtaan — niin saarelainen kuin olikin — on meidän juteltava ensin vanhasta Valtiasmeren laivurista, joka oikeastaan meille Pennastakin kertoo, kunhan nyt ennätetään.
Laivurin nimi jääköön mainitsematta, sehän on yhdentekevää, kuvailemmehan vain ikäänkuin tämän kertomuksen alkusoitoksi, minkälaisessa paikassa Pennan tarina juteltiin.
Laivuri oli jo vanha mies, jättänyt meren ja laivat jo vuosia sitten, ja eleli kotonaan kesät talvet vanhuuden ja viisauden levossa, kesät hiljaa kalastellen ja talvet vetäen kelkalla metsästä kotiin polttopuita ja noin kilometrin päässä olevasta niittyladosta lehmän heiniä.