Hänellä oli iso talo, saaren komeimpia, sillä hän oli varakas mies, parhaina vuosinaan purjehtinut kokoon paljon rahaa ja vielä enemmän kunniaa.

Niin, kunniaa!

Sillä hänen voimavuosinaan pantiin Pohjanmerellä ja Valtiasmerellä, Suomen ja Englannin satamien välillä toimeen kilpapurjehduksia kuormikkailla parkkilaivoilla, prikeillä ja kuunareilla, ja taitavat niin nämä nuoremmat tehdä vielä tänäkin päivänä — kuka hänen tietää! — ja ennätykset olivat aina joka kesä, vuodesta vuoteen, tämän ukon huostassa, etenkin niinä aikoina, jolloin hän komensi komeaa tammista kolmimastokuunaria "Regina Margaretaa", joka oli oikea meren menijä, vetehinen, joka aina helposti voitti kaikki, olivatpa ne sitten minkä maan aluksia tahansa.

Toista se oli kuin nämä sunnuntaipurjehtijain huvipurjehduskilpailut! Mitä nämä muuta ovat kuin meren häväisyä, jonnin joutavaa lasten iloa! Parkkilaivoilla ja kuunareilla — se oli toista! Se oli miesten iloa se ja toi rahaa ja kunniaa, molempia yhtä paljon! Haihduttaakseen kalvavaa meri-ikäväänsä rakensi ukko eräänä syksynä talonsa vierasporstuan ja nurkan kulmaukseen laudoista lämmönpitävän pienen kammarin, täsmälleen laivakajuutan malliin.

Siinä hän itse oleili, ja muu perhe sai asua laajemmin ja komeammin — nehän olivat sellaiseen tottuneet. Siitä tuli totisesti kuin kajuutta. Kailettikin oli sen katossa, oikea laivakajuutan kailetti.

Se oli sisustettu pelkästään kajuuttakalustolla, jonka ukko oli kerran ostanut eräästä laivarikkohuutokaupasta. Siellä oli kajuuttasohva, koijat, kajuuttakaapit — joissa säilytettiin pulloja, laseja ynnä muuta, — mahonkinen iso apteekkikirstu, jonka päällä voi istua, ukon oma vanha merimieskirstu, jonka päällä niinikään voi istua, kolmekin miestä yhtaikaa, kaappi, jossa olivat öljyvaatteet ja muut puvut, iso laivakompassi ja pienempi peilauskompassi, kronometri, sekstantti, loki (patenttiloki sekä niin kutsuttu laivaloki), seinällä tiikkipuusta tehty pinnakompassi, Iaivapöytä, jolla oli laivan päiväkirja, johon ukko säännöllisesti teki ilmatieteellisiä muistiinpanoja ja auringon korkeusmerkintöjä — muutahan siihen, Jumala paratkoon, näin alituiseen ankkurissa olevassa aluksessa ei voitu tehdäkään — tai voitu kyllä olisi, mutta ei ollut mitään aihetta. — Erikoisella telineellään oli hyvässä järjestyksessä joukko merikortteja, kaikki Suomenlahden, Valtiasmeren ja Pohjanmeren kortit. Katossa riippui iso laivalamppu. Seinällä raksutteli oikea messinkikotainen laivakello. Kynttilänpitimet olivat oikeasta laivakajuutasta. Nurkassa oli oikea laivakamiina, joka antoi miellyttävää lämpöä. Mitä vielä voikaan toivoa vanhan merenkyntäjän pesään? Naisia? Oh! Eläkööt omalla puolellaan — piikaväki nimittäin! Ei niillä ole tänne asiaa. Eivät ne ymmärrä mitään! — Laivurin vanha emäntä on kuulema siitä asti, kun tämä kajuutta rakennettiin, paapattanut joka jumalainen päivä, että koko kylä nauraa mokomalle hupsuttelulle ja talon pilaamiselle.

Kajuutan katto oli jalan verran alempana rakennuksen ja porstuan kattoa, jonka räystäältä tippui suurin pisaroin sadevettä kajuutan katolle tahdissa kuin rummun pärrytys. — Olikin aikamoinen syysmyöhän myrsky. Vettä valui taivaasta kuin saavista, ja tuuli ulvoi ja tohisi nurkissa ja läheisissä saarneissa kuin laivan takilassa. Väliin ajoi tuulispää räystäänkasalta virtaavaa vettä kajuutan seiniin kuin olisi se vihurin mukana lentänyt mereen aaltojen kuohupäistä, pärskyen yli varppeen ja hakkilaudan.

Pisarain rummutus kattoon väliin vaimeni ja väliin koveni. Mukana kuului kuin oikeaa soittoa. Molemmat vaikenimme ja kuuntelimme. Ukon silmät loistivat, ja kuiskaten hän huudahti:

— Musiikkia! Kuuletko? Tässä lähellä lienee ankkurissa joku manuvaari, oikea sotalaivana musiikki puhaltaa ja rummut pärräävät. — Kuulehan!

Kuulehan!