"Jätetään yöksi. On parempi että asia tapahtuu salaa ja laivahan tulee virran mukana tännemmäs. Ehkä aamupuoleen on tässä maan sivussa. Päästään vähemmällä melulla ja vähemmällä soutamisella."
"Virrat vaihtuvat. Voi se olla yöllä jo näkymättömissäkin. Parasta on lähteä heti."
Se jäi päätökseksi.
Oli heinäkuun alkupäivät. Kevätkalastus oli loppunut ja syyskalastus ei vielä ollut ennättänyt alkaa. Miehillä oli hyvää aikaa löytöretkille. Salavihkaa kantoivat he eväillä lastatut tuohikonttinsa Vävy-Antun ranta-aittaan. Siitä Vävy-Antun valkamasta ja hänen haapiollaan läksivät he noin kello yksitoista soutamaan laivaa kohti. Onneksi sattui sellainen harvinainen tapaus, ettei rannassa ollut ketään uteliaita kyselemässä matkan tarkoitusta. Ettei kylässä leviäisi turhia huhuja, eivät lähtijät ilmaisseet vaimoilleenkaan mitään hommastaan.
Meri oli kuin hiottu peililasi. Soutaessaan ei huomannut siinä pienintäkään liikettä. Valkeat kuohut saaren rannoilla kuitenkin todistivat, että voimakas, vaikka hyvin matala ja sangen harva vanha ummikas kävi.
Kello yksi iltapäivällä olivat soutajat noin puolen kilometrin päässä laivasta. Siinä he pysähtyivät pitkäksi aikaa ja katselivat ääneti sitä. Siellä ei näkynyt mitään liikettä.
Meri oli yltänsä tyven. Sinne ja tänne ilmaantui joskus tumma viiva ilman hengäistessä veden pintaa, mutta hetken perästä oli taas kaikki entistä kirkkaampaa.
Ääneti seisoi autio laiva. Sen purjeet olivat kaikki avatut. Ne riippuivat velttoina raaoissaan, kahveleissaan tai taakeissaan.
Köysistö oli järjestyksessä. Näki, että laiva oli viimeksi purjehtinut ylihangan halsseilla.
Minkäänlaista hätälippua, tai muuta hätämerkkiä ei näkynyt. Miehet soutivat aivan lähelle. Perässä luettiin laivan nimi ja kotipaikka: