"Mitä me tässä istutaan. — Mennään sisään laivaan katsomaan, mitenkä asiat ovat."
"Jaa — se nyt on sillä tavalla, että — että — jos vaikka lähdettäisiin vain kotiin. — En piru vie minä halua tuon kummituksen kanssa mihinkään tekemisiin", sanoi Pekon Aape.
"Pelkäätkö sinä keskellä Jumalan kirkasta päivää?", sanoi Vävy-Anttu.
"No vaikken pelkäisikään, mutta kamala on tuohon veneeseen sisällekin mennä."
"Mennään miehet sisään vaan. Eihän tässä ole turhan tähden kahta tuntia soudettu."
"Niin, mennään vaan minun puolestani", sanoi Vävy-Anttu.
Aape puolestaan sanoi myös jotain, mutta se oli niin epäselvää, ettei sitä voinut käsittää — ainakaan se ei ollut selvä vastalause.
Airot pistettiin jälleen veteen. Alettiin soutaa ympäri laivan katsomaan, onko mahdollisesti köysiportaita kupeella. Alihangan puolella niitä ei ollut. Keulan alitse soudettiin laivan toiselle puolelle. Hetkeksi pysähdyttiin ihailemaan laivan keulaa koristavaa veistokuvaa: Meren kuningatar siinä syöksyi eteenpäin yli merten, katse riemuitsevana ja helmat hulmuillen, käsivarret ristissä yli rinnan. Sen vaatteet olivat valkeat. Kaulassa oli kultakäädyt, otsalla kultainen otsalehti, ranteessa kultainen rannerengas.
Ylihangan puolella olivat pitkin laivan kuvetta alas riippumassa köysiportaat.
Kuka olisi uskonut!