Mikään peljättävä se kuitenkaan ei ollut. Pystykeppi oli liian lyhyt, takin helmat riippuivat liian lähellä maata, varikset pitivät sitä naisena ja välittivät vähät siitä. Kun ne huomasivat Aapelin poistuneen paikkakunnalta, lähestyivät ne suurissa parvissa taloa ja alkoivat tepastella kaikkialla pihalla, mutta etupäässä tietysti perunamaalla. Aapelin emäntä miltei itki harmista, kun hän ei saanut millään keinolla variksia pysymään loitommalla. Kun hän viskasi niitä kivellä, hyppäsi kevyesti ilmaan se, jota kohti kivi lensi (mikäli se yleensä kohti lensi!) ja laskeutui jälleen paikalleen. — Jo hän mietti tuliluikkuun turvautumistakin, tehdäkseen itsensä peljätyksi, mutta kun hän pelkäsi sitä nurkkaakin, jossa se riippui, näytti sen käyttäminen aivan mahdottomalta.
Puoleen päivään mennessä täyttyi perunamaan pinta yhä enemmän irtonaisista iduista. Emäntä kävi yhä levottomammaksi. Hän ajatteli jo turvautua jonkun naapurin apuun, mutta hävetti niinkin tehdä. Lopulta hän päätti, vaikka oman henkensä uhalla, käyttää ampuma-asetta. Hän otti tuliluikun alas. Vahingonlaukausta peljäten häntä peloitti vääntää hanaa ylös. Se oli kuitenkin tehtävä. Sitten meni hän ulos, asettui ampuma-asentoon lähelle perunamaata. Varikset ällistyivät!
"Aikooko tuo nainen ampua!" vaakkui kuningasvaris. Niin luultiin todellakin tapahtuvan ja heti hajaantui parvi ja katosi lähimpään metsään, jossa se piilottautui puihin. Aremmat lensivät aina vuorten taakse.
Ampumisesta ei sillä kertaa kuitenkaan tullut mitään. Juuri kun emännän piti liipaista, johtui hänelle äkkiä mieleen, että hänen miehensä oli käyttänyt sinä aamuna tavallista suurempia ruutimääriä ja pamahdukset olivat olleet maata järistäviä ja vaikka emäntä oli jo varmuuden vuoksi tukkinut korvansa pumpuleilla, ei hän uskaltanut ottaa kuunnellakseen sellaista hirvittävää ääntä niin likeltä. Sitäpaitsi muisti hän miehensä sanoneen, että ylimääräisen ruudin vaikutuksesta ase on ruvennut pahasti potkaisemaan.
Mitä suurimmalla varovaisuudella laski hän aseen maahan, perunamaan mullalle ja poistui itse näyttämöltä toivoen, että joku variksista sattuu varpaallaan tallaamaan liipaisimeen ja laukaisee aseen. Lähemmin ajatellen se keino kuitenkin tuntui epäilyttävältä: sattuisihan vaikka oma koira juuri sillä hetkellä kävelemään tuliluikun suun edessä ja saisi kaikki haulit ruumiiseensa ja menettäisi henkensä. Myös voisi siellä päin sattua liikkumaan naapurien lapsia, lehmiä tai mitä hyvänsä. "Sattuman varaan ei voi jättää aseen laukeamista, se on selvä, se", päätteli emäntä aivan oikein ja ryhtyi suunnitelmiin, jotka tekisivät mahdolliseksi ensiksi sen, että tuliluikku laukeaisi aivan oikealla silmänräpäyksellä, toiseksi, että hänen ei tarvitsisi kuunnella paukahdusta läheltä, ja kolmanneksi, että tarpeellinen pelko ja kunnioitus saadaan variksissa syntymään.
Hän otti pitkän rihman, kiinnitti sen toisen pään tuliluikun liipaisimeen, viritti rihman yli pihan ja viskasi loppupään ikkunasta tupaan. Itse meni hän sisään ikkunan luokse vahtiin, milloin tarpeellinen määrä variksia ilmaantuisi. Kului niin kokonainen tunti, eikä ainoaakaan varista tullut. Viimein lensi kokonaan toiselta suunnalta vieras varis, joka ei tiennyt mitään asioista. Se laskeutui perunamaalle, jossa näki valkeita ituja ja epäili muutakin olevan. Se näki kyllä peljättimenkin, mutta kun se hänestäkin näytti naiselta, ei hänkään siitä mitään välittänyt, vaan rupesi rauhassa penkomaan perunamaata. Hetken perästä lensivät siihen kaikki muutkin varikset.
No, nyt tai ei milloinkaan!
Emäntä vei molemmat kädet korvilleen ja riuhtaisi rihmasta, riuhtaisi kerran, jopa toisen, sekä kohta kolmannenkin.
Ihmeellistä!
Mitään paukausta ei kuulunut.