"Se sinun rattaillesi enää nouskoon! Minä ja Simo kävellään loppumatka — jos ylimalkaan enää kannattaakaan jatkaa matkaa. Ehkä on paras, että kävellään takaisin kaupunkiin ja mennään kotiin. En yhtä piitan leveyttä enää tule mukana mokomilla rattailla."
Monista pyynnöistä ja tinkimisistä huolimatta pysyi emäntä päätöksessään ja Simon oli seurattava emäntää.
Lanko kyllä väitti, ettei tämänlaisia onnettomuuksia (jos ne onnettomuuksia ovatkaan!) tapahdu kahta kertaa ihmiselämässä, saatikka kahta kertaa samalla matkalla, mutta emäntä oli kova puolestaan, eikä sanonut uskovansa koko juttua.
"Sinuun ei ole luottamista! Kun minä kysyin lähtiessä, että onko tässä mitään vaaraa, niin sinä väitit kiven kovaan, että ei ole. Tässä nyt nähdään, minkä arvoista tavaraa ne sinun sanasi ovat! Ja ellei ole tähän asti sattunut kahta kertaa samalla matkalla tämänlaista, niin sitä enemmän on pelättävä, että nyt sattuu!"
"Oletko sinä nähnyt, tai kuullut, että siellä merellä olisi samalla matkalla seilattu kaksi kertaa kumoon?"
"Se onkin eri asia. Ja vaikka nyt pyörät hädin tuskin tämän loppumatkan pysyisivätkin omilla paikoillaan pyörimässä, niin voitko sinä vannoa, ettei tapahtuisi muuta ja paljon pahempaa. Jumalan kiitos että minulla on vielä luut ehjänä ja henki tallella! Vahingosta viisas viisastuu ja kävelee loppumatkan! Tästähän se tie kohta erkanee valtatieltä oikeaan käteen sinne teille…?"
"Niin se erkanee, mutta siinä on vielä sen jälkeen monta tienhaaraa ja ei teistä taida kumpikaan olla oikein niistä selvillä, niin että…"
"No laita poika tänne luotsaamaan! Simo ja minä istutaan täällä tien vieressä sen aikaa."
Lanko nousi yksin rattaille ja hänen vieraansa kävivät maantienojan reunalle nurmelle istumaan ja odottamaan opastajaa.
Jo oli langon rattaiden ratina lakannut kuulumasta ja ääneti yhä istuivat vanhukset, emäntä ja Liiva-Simo, hänen miehensä.