Ei me olla missään oltu, sanottiin me. Mitä lienevät eilisiä jälkiä.
Olikos se kuorma enää siinä! Tuhmiahan sitä sitten olisi oltukin! Olihan niitä muitakin miehiä, ja sillä aikaa kun ukko juotti tullimiehiä, katosi kuorma — Jumala tietää minne lienee kadonnutkin. Siinä sitä ei vaan ollut ja tullimiehet läksivät jälleen ukon kanssa sisään ja ryyppivät hyvinä ystävinä vielä vähän aikaa ja läksivät.
Hyviä hevosia ne viljelivät tullimiehetkin siihen aikaan! Totta vie, kun niillä oli toisinaan tuliset hevoset! Tiedäthän sinä, kuka niille hevoset ostaa ja ettei se markkinoilla hevostorilta sekään huonointa konia valikoi. Onhan se nähty. Onhan sitä joskus satuttu Viipurin ja Haminan hevosmarkkinoilla tullimiesten kanssa kilpaa ostamaan.
Hyvät niillä oli hevoset ylimalkaan, mutta ei niin hyvät kuin meillä.
Siihen aikaan oli isoisälläni renkinä mantereelta Pinta-Pekko, kadonnut jo hänkin…
Pinta-Pekko?
Niin.
Mistä sillä sellainen nimi oli?
Sitä vain takaapäin kutsuttiin Pinta-Pekoksi, eikä suuttunut, vaikka välistä sanoi edestäkin päin. — Vaikka se oli mantereesta kotoisin, oppi se käymään jäällä hylkeenpyynnissä, niinkuin muutkin miehet. Se ei syönyt hylkeenlihaa, ja kun hyleretkillä pysähdyttiin jäälle milloin hylkeitä ruokkimaan ja toiset miehet korjasivat hylkeistä parhaat paikat lihaakin, niin Pekko korjasi vain nahan ja rasvan ja lykkäsi lihat kaikki avantoon ja sanoi: "Pinta se on vain joka kelpaa!" — Tämä oli sillä sananpartena joki ikisen hylkeensä lihoja avantoon lykätessään! niin monta kuin heitä kulloinkin oli, ja toiset miehet rupesivat siitä sitä kutsumaan Pinta-Pekoksi.
Se osasi hoitaa hevosia ja niitä kengittää ja korjata valjaita ja rohkea mies se oli kuin itse pahalainen, siitä syystä sitä pidettiin täällä renkinä ja ajoissa mukana talvella. — Täältä se naikin ja täällä se eli ja kuoli ja tänne haudattiinkin ja täällä sen lapset vielä elävät.