Kajuutassa oli sangen epämukava olla, sillä sen permanto oli ainakin viidenneljättä asteen kulmassa kallellaan.
Äskeinen kinastelu suli pian iloiseen rupatteluun ja ystävälliseen seurusteluun, joka jatkui tunnin verran.
Täysin humaltuneina kömpivät sitten miehet tavaroineen ulos kajuutasta ja alkoivat pyrkiä ylös kalliolle. Se ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä ankkuripaikalta nousi kallio hyvin jyrkkänä ja sileänä. Yksi ja toinen heitti saappaansa ilmaan ja vieri alaspäin. Samalla kuului lasin helinää ja mustui kallio kalliin nesteen sitä kostutellessa. Lopulta olivat kaikki päässeet voitolle ja kävelivät hoiperrellen ja kiljahdellen polkua pitkin kylää kohti valkeiden eväspussien heilahdellessa kunkin hartioilla.
Pari päivää myöhemmin sairastui Itta sangen vaikeasti.
Kuolema näytti lähestyvän roima-askelin.
Päivä päivältä hän huononi eikä voinut syödä mitään, mutta vettä pyysi yhtenään.
Saaressa ei ollut lääkäriä eikä sairaanhoitajaa, ja kun marraskuu oli jo pitkällä ja ilmat kylmiä ja myrskyisiä, ei hänen ikäisensä sairaan mantereelle viemistä voitu ajatellakaan. Sitäpaitsi laski Itan poika, Mikko, joka häntä vaimoineen hoiti, ettei niin vanhan miehen tohtoroiminen enää kannattaisikaan.
Itan pojan appi, lähes yhtä vanha mies kuin Ittakin, teki eräänä sunnuntaina ennen joulua varta vasten kirkkomatkan käydäkseen samalla tiellä katsomassa potilasta, ennenkuin tämä kuolee, sillä Itta oli sairastanut jo viidettä viikkoa ja oli hyvin huono.
Tultuaan kamariin, jossa Itta makasi, katseli vieras potilasta ääneti, tervehti kädestä, joka oli laiha, veretön ja kuuma, ja kysyi:
"Päivää Itta! Vieläkös sinä tunnet minua?"