Pastori kehoitti Ittaa karttamaan nyt maallisia ajatuksia, ja niin saatiin toimitus ilman enempiä häiriöitä kauniiseen loppuun, ja Itta, papin sitä kysyttyä, selitti saaneensa rauhan sielulleen.
Lopuksi lauloi pastori vielä rämisevällä äänellään virren:
Elomme murheen laaksossa Tääll' onpi tyhjä varjo…
ja Itan jäädessä tyynenä ja levollisena makaamaan poistui.
Tuvassa olivat sillä aikaa istuneet äänettöminä Itan poika, Mikko, ja hänen vaimonsa, Amalia. Lapset oli odotetun kuolemantapauksen vuoksi lähetetty sukulaistaloon, naapuriin.
Kun pappi tuli Itan kamarista, tapahtui tuvassa tavallaan toinen ripitys: Amalia ja Mikko tahtoivat päästä selvyyteen ja rauhaan eräästä epäilyttävästä teostaan.
Syntyi seuraava keskustelu:
Mikko: Tuota noin — — Minä olen tässä Amalian kanssa miettinyt yhtä asiaa ja päätettiin pyytää pastorin neuvoa — — — Sopineeko siitä puhuakaan — — — Mutta pastori ymmärtää — — Taati on vanha ihminen eikä ole vielä eläessään tätä ennen sairastanut — — — Kun tuollaiset vanhat tervashongat kerran kellahtavat vuoteelleen, niin eivät ne siitä tavallisesti nouse —
Pappi: Niin, kyllä se inhimillisesti katsoen näyttää siltä, että ennen aamua taitaa lähtö tulla. — Herran rauhaan vaan…
Mikko: Jos pastori jäisi vielä hetkiseksi — — — Olisi vähän asiaa — — —