Amalia itki.
Mikko katseli kädet ristissä ja synkkänä lattiaa.
Itta huusi:
"Vai sillä tavalla! Taitaa olla jo hautakin kaivettu! Vai jo niin varmoja ollaan minun kuolemastani! Olisipa nyt minun vallassani, niin tahtoisin nähdä sinut itsesi makaamassa tuossa kirstussa! Vai sillä tavalla! Vai sillä tavalla! Taitavat olla jo hautajaisviinatkin ostetut ja hautajaisrokka tulella! Kansi auki kirstusta! Auki, sanon minä — — — sillä tavalla! Ja nyt menet itse kirstuun — kuuletko sinä! Pitkällesi — selällesi — kädet ristiin rinnallesi! Sillä tavalla! Vai minulle hankitaan valmiiksi kirstukin! Ehkä on jo ollut ties kuinka kauan! — Tekee hyvää sydämelleni, että minä näen sinut siinä, missä sinä toivoit näkeväsi minut ennen itseäsi! Ja nyt pane sinä Amalia kirstun kansi kiinni. — Sillä tavalla! Ja käy kirstun päälle istumaan. Itketään muka vielä — teeskennellään — kylläpäs oli hätä ja kiire toimittaa minut hautaan."
"Ei sinun kuolemaasi kukaan ole toivonut", vaikeroi Mikko kirstussa, mutta Itta ei erottanut hänen sanojaan, luuli vain, että Mikko alkaa tukehtua ja valittaa sitä. Säälin ja hätääntymisen hellyttämänä sanoi Itta Amalialle:
"Päästä nyt se joutava ylös jälleen."
Mikon tultua ylös kirstusta komensi Itta:
"Ja nyt ota sinä Mikko saha ja kirves tänne ja vielä tänä yönä, heti, tässä minun silmieni alla sahaa ja pilko tuo laatikko kahvipuiksi. Niin, ei mitään vätystelemistä eikä keskustelua enää. Työhön nyt vain ja äkkiä! Kyllä minä sinulle kirstut näytän, kun tästä paranen!"
Mikon täytyi totella, ja hetken perästä kumisi kirstu, kun hän sitä sahaili poikki. Sitten pilkkoi hän kirveellä kirstun kappaleet pieniksi polttopuiksi, jotka Amalia kantoi keittiöön halkolaatikkoon.
Raivokohtaus vaikutti käänteen Itan sairauteen.