— Kuulehan tyyrmanni! Huru monga knuupa faart?
Perämies ravisteli päätään, sillä hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Matti koetti selventää sanojaan viittomalla veteen ja laivan vauhtiin:
— Knuupa faart!? Huru monga? — Huru monga knuupa faart!? Hhuurrruu monngga?! Olek' sä hölmö vai ek'sä tolvana ymmärrä selvää puhetta!?
Perämies nauroi koko kurkullaan, sillä häntä huvitti Matin turpea ja kiivaileva naama.
Matti jäi nojasilleen kaidetta vasten ja mietti, mitenkä voisi saada tuon pässinpään tajuamaan, mistä on kysymys.
Hän koetti etsiä muistinsa komeroista toisia sanoja, mutta niitä ei löytynyt. Kohottauduttuaan ja työnnettyään kätensä takkinsa taskuun osui hänen hyppysiinsä tyhjä savukekotelo. Sen hän viskasi mereen, viittasi sormellaan aalloilla kelluvaa ja jäljelle päin kiitävää koteloa, vei kasvonsa likemmä perämiestä, korotti ääntään vieläkin entisestään ja kysyi:
— Knuupa faart!? — Huru monga knuupa faart? — No jo nyt on kumma! Huru monga knuupa faart?!
Perämies käsitti tämän sillä tavalla, että luotsilta ovat tupakat lopussa ja että tuo puhe tarkoitti tupakan pyyntiä, ja siksi ojensi hän Matille kauniin sikarin.
Matti tuli hetkiseksi hyvälle tuulelle ja perämies näytti iloiselta, kun muka lopultakin ymmärsi miehen tuskan.
Tätä ei riittänyt pitkälle.