Ajettiin niin ikään kerran täältä Someria ja Narvia kohti eräänä kevättalven kirkkaana aamuna. Jäällä oli jonkunverran lunta, mutta kyllä ne sellaiset hevoset vetivät. Ei siinä ollut epäilystäkään! Etumaisena ajoi Pinta-Pekka sillä isoisävainajan oriilla.
Oltiin lähellä Someria, virstaa viisi kuusi maalta.
Sitten pysähdyttiin ja tuumittiin, että uskaltaakohan ajaa maihin.
Päätettiin lähettää Pinta-Pekko koettelemaan, onko maalla vilppi. Muut käänsivät hevosensa jo valmiiksi poispäin. Tuumittiin, että muille huonommille hevosille pitää antaa viiden kuuden virstan etumatka. Jos tullimiehet tulevatkin, ennättää Pinta-Pekko kyllä alta pois ja tapaa toiset.
Seisottiin siinä jäällä ja odotettiin. Pinta-Pekko on muutaman sylen päässä rannalta, kun maalta ajavat vastaan tullimiehet. No mitäs muuta, Pinta-Pekko hät'hätää hevosen ympäri ja piikin varrella hevosta selkään. Samassa hypättiin mekin rekeen ja ei muuta kuin täys höyry päälle. Kaksi ensimmäistä hätääntyi niin, että vieritti hullut reestä astiansa tienviereen ja jätti ne tullimiehille. Näin kevenneillä reillä ajoivat minun edelläni olijat kovemmin ja jättivät minut. Pinta-Pekko sai minut kiinni.
Minä sanoin sille, että aja sinä vaan minun ohitseni, mutta älä jätä. Jos tullimiehet alkavat päästä meitä lopen liki, niin minä jätän niille sekä kuorman että hevosen, jotta syntyy vähäksi aikaa tiensulku, ja hyppään sitten sinun rekeesi, josta viskataan kuorma tielle ja ajetaan matkoihimme, kuin enkelit. Oritta ja miehiä ei auta jättää!
Mutta tämän teemme vasta viime tingassa, kun muu mikään ei enää auta.
Pinta-Pekko suostui tähän, ja suostuttava olikin.
Ajetaan sillä tavalla virstan verran. Välillä Pinta-Pekko jättää minua, mutta sitten taas hiljentää, että minä tapaan kiinni.
Kerran, kun taas vilkaisin taakseni, näin minä, että tullimiehet lyövät hevostaan kahdella piiskalla. Molemmilla on piiska ja antavat hevosta kylkiin minkä ikinä ennättävät.