— Niin.
— Hitto hänen ties. — Eihän nämä perämiehet mitä tiedä ja ymmärrä! Tulisi ylös kannelle se ukko itse, niin kyllä siltä pian selvän saisi, eikä siihen monta sanaa tarvittaisikaan! Eihän nämä perämiehet mitään tiedä! Palkkansa nostavat ja sillä hyvä. — Ensin ei saanut sanaa suustaan, mutta kun en hellittänyt, niin lopulta tokaisi, että "katso itse", että "siinähän se on meri ja siinähän se on laiva. Katso itse, minkä verran laiva meressä kulkee!" — Hööö! — "Katso itse!" — Onkos minulla tässä sekstantit ja ronometrit, sekunttilasit ja lokaliinat käsilläni, että voisin itse katsoa! — Hölmö mikä oletkin! — Tuo tänne vehkeet, niin kyllä minä näytän sinulle, mitenkä katsotaan — mokomallekin — länkisäärelle — kaitanaamalle — piikkinokalle!
Laiva huojui yhä paremmin, minkä ulomma tultiin.
Lukkari, joka siinä kaiteen yli kumartuneena oli seurannut veden loiskimista ylös laivan pystysuoraa kylkeä, oli jo kauan tuntenut eräänlaista pahoinvointia, ensin väsymystä niskapuolella, sitten päänpakotusta ohimoilla ja otsassa ja nyt viime aikoina pyrki suuhun tulemaan jotakin pahanmakuista nestettä, ja oikea oksennuskaan ei ollut enää kaukana.
Hänen teki mieli saada jotakin virkistävää suuhunsa, mutta jottei Matti epäilisi olevan kysymyksessä, meritaudin, kysyi hän vain:
— Mistähän täältä saisi raikasta juomavettä?
— Onkos jano?
— On vähän, kun tuli syötyä suolaista ja kun on ollut näin kuuma päivä.
— No eihän näissä paikoissa tarvitse hätään joutua, kun kieltä osaa! Mennään kokin puheille, kyllä se vettä antaa.
Kokki, ummikkoenglantilainen, oli keski-ikäinen mies.