Ne olivat villejä hevosia!!
LIIVA-SIMO OSTI JA MÖI JOLLAN.
"Siitähän se oli niin hyvillään, ettei nähnyt nenäänsäkään", sanoivat ihmiset sinä iltapäivänä kuultuaan, miten Liiva-Simo oli myynyt jollansa.
Se ei ollutkaan mitään tyhjää puhetta, sillä Liiva-Simon turpea ja sinertävä nenä toki näkyi kauemmas kuin tavallisten ihmisten. Siltä matkalta, miltä ei vielä erota muiden ihmisten kasvojen yksityispiirteitä, näkyi kyllä Liiva-Simon nenä, valkea parta ja musta, nyt jo haalistunut, kova, pyöreä ja korkea ja kapealierinen hattu sunnuntaisin kirkkoon mennessä ja tavallinen merimieslakki arkisin, niin että tuon nenän piti kaikkien laskelmien mukaan olla sen kuljettajallekin alituiseen näkyvissä.
Huolimatta korkeasta iästään ("Kyllä minä olen jo likempänä kuolemaa kuin syntymää.") oli Liiva-Simo ensimmäinen mies siellä
Miss' ankarimmin luodit soi, Taajimmin tulta salamoi —
nimittäin laivarikkopaikoilla syysöinä kokoamassa haltuunsa sitä tavaraa, jota "varkaat kaivavat ja varastavat".
Eräänä joulukuun yönä, lounatmyrskyn ja lumipyryn raivotessa, kävi Laivaloven niemeen turskalastissa oleva kuunari.
Laivarikkopaikalla oli paljon väkeä. Oli kulunut jo edellinen yö ja sitä seurannut päivä, ja uusi yö oli mustana laskeutunut yli meren ja saaren.
Lumipyry oli lakannut miltei heti laivan kiinni käytyä. Laivan hätätulen oli nähnyt, ensin eräs Pohjoiskorkean loistonhoitajista, se, jolla oli vahti sillä kertaa. Heti herätti hän toverinsa, joka läksi ensin alas kylään ja sitten sieltä laivarikkopaikalle, jonne muutaman tunnin kuluessa ilmaantui molempien kylien kaikki ihmiset, paitsi sairaat ja kätkyessä makaavat lapset.