"Hurraa me nuoret meripoijat!"
Teltit loimottivat kuin jättiläislyhdyt.
Pikkulyhdyt vilkkuivat tuolla alhaalla rannassa, jossa joka hetki odotettiin päärynnäkköä, jossa ei kunnioiteta miehen ikää vaan voimaa.
Pimeä meri kumisi kuin ukkonen vyöryessään talon korkuisina aaltoina rannoille.
Välistä kuului tavallista suurempi jyrinä ja kolina rantakiviä vasten. Joku isompi laivankappale sieltä lähestyi. Ainakin kymmenen keksiä nappasi siihen kiinni ja toiset kymmenen paukuttivat niitä irti ja koettivat kiinnittää omiinsa. Kuului kiljumisia, kirouksia ja pauketta.
Nuotioiden ääressä pikkupojat työnsivät nokisiin naamoihinsa kuumaa paistinperunaa, silakkaa ja leipää, ja naiset joivat teetä ja huutelivat miehille, että "tulkaa sajulle", mutta kukaan ei tullut.
Myrskyn loputtua ja matalalla hiipivän päivän paistaessa kelmeänä ja keltaisena nähtiin laivarikkorannoilla kasa tavaroita, jotka eivät olleet kelvanneet kenellekään ja päätettiin ilmoittaa tullille. Liiva-Simo sai tehtäväkseen tämän ilmoituksen. Hän selitti, että se on tuhoutuneesta laivasta hänen johdollaan pelastettua omaisuutta, ja kun ei kukaan tahdo käyttää toisen hädänalaista tilaa hyväkseen ja hyödykseen (Kuka nyt niin jumalaton olisi!), ilmoitetaan ne viranomaisille ja pidätetään oikeus laillisen pelastuspalkkion vaatimiseen.
Kasan vieressä, siihen kuuluvana, nähtiin myös isohko siro jolla. Luultiin ensin, että se oli tammea. Se oli ulkoa valkeaksi ja sisältä; ylempää vaaleanvihreäksi ja pohjalta vaalean harmaaksi maalattu. Lyhtyjen valossa sitä tutkittiin ja väiteltiin sen suhteen. Enimmät äänet olivat sitä mieltä, että se on tammea, niinkuin laivakin. Toiset väittivät vastaan, että voisihan se olla — mahonkiakin. Riidan ratkaisuksi löi Liiva-Simo kirveellään erääseen epäilyttävään paikkaan pohjalla. Ruskea, mätä honkapuu tuli vastaan. "Mahonkia pakana on kuin onkin!" tuumi Simo ja koko joukko rähähti nauramaan. Tavallista suurempi aalto tuli jytisten, kumisten, sihisten ja vyöryi pauhaten ja laivan kappaleita viskellen miesryhmää kohti, ottaen osaa sen villiin nauruun ja nielaisten jollan — miesten väistäessä — vielä kerran käsiteltäväkseen. Kenelläkään ei ollut halua pelastaa noin ala-arvoista jollaa, kun arvokkaampaa saalista oli yllin kyllin otettavissa ja odotettavissa. Kun jolla kuitenkin myöhemmin jälleen viskautui aivan kuiville kiville, kaaret poikkinaisina ja laidat haljenneina, ja vettä puolillaan vetivät miehet senkin tullimiesten kasaan. — — —
* * * * *
Kun vuosi ja päivä oli kulunut ja kaikki lain määräämät kuulutukset ja muodollisuudet olivat täytetyt, myytiin huutokaupalla tullimiesten kasaan kerääntynyt tavara.