"Voi häiskä ittiäs kuitenkin, kuinka olet huono. No markka lisää! Pitäähän tätä mahonkista jollaa sen verran kunnioittaa!" sanoi Liiva-Simo.
Miesjoukko rähähti nauramaan.
"Kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä (kurikka nousi), toinen — kaksi markkaa viisikymmentä penniä — kolmas kerta."
Kurikka pamahti tynnyrin pohjaan sellaisella voimalla, että pohja meni sisään. Päällysmies potkaisi tynnyrin jollaa kohti ja sanoi Liiva-Simolle:
"Tuossa on tuokin kaupanpäällisiksi, koska pohja meni sisään."
Tynnyri, joka oli toista vuotta odottanut tätä juhlallista toimitusta, oli sillä aikaa ravistunut. Nyt kun sen molemmat pohjat olivat pois ja kun sitä vielä päälle päätteeksi potkaistiin, hajosi se kimmiksi, jotka Liiva-Simo viskasi jollaansa. Rautavanteet olivat niin läpiruostuneet, ettei niitä kannattanut korjata.
Liiva-Simo, yleisönsä riemun yhä lisääntyessä, päivitteli, mitenkä hän saa jollan omaan rantaansa.
"Sitä ei voi panna veteen, eikä sitä voi kantaa selässään", päivitteli hän.
Kun juhla oli päättynyt — sillä kansanjuhliahan nuo peli-intoa kiihoittavat tullin aina silloin tällöin järjestämät romuhuutokaupat olivatkin, otti Liiva-Simo kotoaan haapion ja avukseen nuorempaa väkeä ja haki jollansa ja muut huutamansa aarteet kotiin. Jollan sijoitti hän rantasaraimeen.
Ensin oli aikomus polttaa jolla, mutta sittemmin muutti Simo päätöstään.