Taivas oli ollut selvä koko päivän. Auringon valo hohti huikaisevan valkeana jäällä ja silmiä kirveli. Isävainaa oli jo lähtiessä varoittanut, että "ota siniset silmälasit mukaasi, ettet tule sokeaksi", mutta mitäs minä niistä ylpeyksissäni välitin! Tuulta ei ollut siksi nimeksikään. Kun tupakoin välillä, nousi savu suoraan ylöspäin kuin ilmakuplat veden alta. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista, kun seisatuin paikalleni.
Vetelin paulassa hylettä ja lepäilin välillä.
Pakkanen oli kova, ilma oli kylmää kuin rauta.
Illemmalla, vähää ennen auringonlaskua, alkoi ilma lämmetä, tuntui jo kostealta. Taivaan otti hikiseksi ja aurinko laski pilviin. Lännestä alkoi puhaltaa heikko tuuli ja sen mukana nousi sumu kuin seinä. Pian olin sen sisässä.
Kävelin vielä jonkun aikaa päin tuulta, koska maa oli sillä suunnalla, mutta kun näytti siltä, että tuuli kääntyy — ainakin niin minusta tuntui — en luottanut enää suuntaani, luulin käveleväni ihan poispäin, aloin etsiä kompassia. Ensiksi meni käsi oikeanpuoleiseen liivintaskuun, jossa minä tavallisesti sitä pidin, ja sitten vuoron perään kaikkiin muihin taskuihin. Kompassia ei ollutkaan missään.
No, mitäs nyt tehdään, kysyin minä itseltäni.
Tuulikin oli lakannut ja sumu tuntui vain tihenevän. Lisäksi tuli yöpimeä. Näin enää vain muutaman sylen kuhunkin suuntaan. Tulia ei näkynyt, näitä nykyaikaisia sumusireenejä ei ollut eikä Pohjoisrivin sumukello kuulunut kauas.
Ei siinä kuitenkaan auttanut lopen kauan seisoksia ja kuluttaa aikaa turhiin ajatuksiin.
Ensin en ollut oikein selvillä, mihin suuntaan lähteä, mutta päätin sitten jatkaa entistä rataa.
Lopulta jouduin jälille, jotka paranivat paranemistaan.