Jotkut muutkin olivat siitä vetäneet hylettä. Seurasin löytämääni tietä jälkien suuntaan, koska päätin niiden vievän omaan saareen.
Kävelin arviolta tunnin ja kävelin toisen. Maata vain ei ala tulla vastaan.
Se tuntui minusta vähän ihmeelliseltä.
Kun sumu illalla tuli, olin minä maalta vain noin kilometriä viisi kuusi. Vaikka minulla oli iso hyle vedettävänä ja matka kävi hitaasti, pitäisi minun olla jo maan sivussa, ajattelin itsekseni ja rupesinkin uskomaan, ettei tämä tie viekään omalle saarelle, vaan muualle. Kun ei enää tullut vastaani ahtojäätä — kävelin nimittäin nyt koko ajan lakealla, ohuen lumen peittämällä jäällä, jossa ei ollut edes isompia rakojakaan, — päättelin joutuneeni kiinteälle saaristojäälle Suomen puolella.
Minua väsytti jo ankarasti ja oli kova nälkä. Istuin hylkeen päälle lepäämään ja syömään. Kun syötin myöskin koiraa, loppuivat eväät siihen, enkä ihan tarpeeksenikaan saanut.
Koira istui edessäni ja kärkkyi lisää ruokaa. Näytin sille tyhjää eväspussia ja tyhjiä käsiäni ja piippuani ja sanoin: "Ei ole, Halliparka, enää mitään muuta kuin tupakkaa." Halli aivasti ja kävi maata. Minä istuin hylkeen päällä ja tupakoin. Jumalan onni, että oli edes tupakkaa, ettei käynyt kuin ennen Pinta-Pekolle.
No miten sille sitten kävi?
No mitenkä sille kävi! Läksi aamulla varhain ajoon, Viroon, Viroon viinaa hakemaan, ja kävi syöttämään hevostaan Saviossa ja söi itsekin ja syötyä yritti panna tupakaksi, mutta huomasikin, että tupakat olivat jääneet kotiin. No mitäs muuta kuin hevonen kiireesti valjaisiin, piiskaa selkään ja hakemaan kotoa tupakkaa. Niin ei käynyt minulle, ja mistä minä olisin sitä hakemaan mennyt, vaikka ei olisi ollutkaan! Sanotaan, ettei mikään ole niin tärkeää kuin tupakka, mutta on se kompassikin välistä tärkeä, sen minä silloin tulin kokemaan.
Siinä istuessani ja tupakoidessani alkoi minua armottomasti nukuttaa. Kävelyn jälkeen oli minulla lämmin olla, ja huolimatta sumusta ja kosteudesta ympärilläni teki mieleni vetäytyä pitkäkseni lumelle, vain vähäksi aikaa, ei kauaksi, jotten jäätyisi, jos pakkanen tulee. Onneksi muistin, kuinka oli käynyt sille ja sille, joka oli käynyt maata jäälle ja nukkunut siihen niiksi päivikseen. Täytin uudestaan piippuni — tätä tupakan polttoa minä olen nimittäin viljellyt jo hamasta lapsuudesta — ja nousin ylös ja aloin kävellä eteenpäin tietäni.
Ajattelin, että jonnekinhan asuttuun paikkaan tämän tien pitää viedä, ja kiittelin Jumalaa, ettei se antanut lumisateen tulla peittämään minulta tätä ainoaa pelastuksen kortta.