Ja hyvä tie se olikin. Se minua ensin kuitenkin ihmetytti, että jos tämä olisi maissa, niin miksi tässä on vain hylemiesten jälkiä, eikä tule yhtään hevostietä vastaan, ja jos tämä on meressä, niin mihin tämä oikein vie. Kyllä minä perästäpäin sain tietää, minne se vei, mutta en minä sitä silloin vielä tietänyt.
Olin kävellyt ehkä noin kolme virstaa siitä ruokapaikasta, kun huomasin, että koira on hävinnyt, eikä se enää näkyviin sinä yönä tullutkaan.
Ihmetytti minua vähän se ensin, mutta sitten ajattelin, että "kyllähän koira kotinsa löytää", ja jatkoin yksin matkaani vetäen perässäni kuollutta hylettä.
Minua väsytti niin, että en tahtonut jaksaa enää jalkaa toisen eteen nostaa. Uni tuppasi tulemaan väkisinkin ja puoliunessahan minä matkaa teinkin, silmät ummessa pitkät matkat Vasta sitten heräsin, kun tunsin käveleväni tiettömällä. Etsin tien ja nukuin jälleen.
Muistan vielä, että näin untakin siinä seisoallani ja kävellessäni.
Olin löytävinäni emähylkeen suuren pesän, jossa oli paljon kuutteja. Koira seisoi pesällä ja murahteli minulle, varoitti minua astumaan hiljemmin, kun välistä saapas rauskahti jääkarstassa. Hyppäsin keskelle pesää ja upposiin vyötäisiä myöten lumeen, juuri oikealle paikalle henkireiän kohdalle, ettei yksikään kuutti päässyt pakoon. Rupesin viskomaan kuutteja jäälle. Ja niitäkös riitti! Viskoin kuutteja minkä jaksoin. Olin läkähtyä siihen työn paljouteen. Selkää pakotti, käsivarret alkoivat hervota ja jalat vapisivat ja tunsin alkavani vajota syvemmälle avantoon, siihen hylkeen pesän henkireikään. Siinä olivat jalkani ahtaalla. En saanut niitä liikkumaan ja minun oli vain viskottava niitä kuutteja, jotka alkoivat tanssia hirvittävää piiritanssia siinä ympärilläni piirissä, joka suureni suurenemistaan sen mukaan, minkä minä viskoin jäälle niitä kuutteja. Tanssiessaan ne joutavat vielä lauloivatkin, niinkuin hylkeet kesäaamuina luodoilla laulavat. Minulle ne pakanat vilkuttivat viekkaasti silmiään, ja se minua vielä enemmän harmitti.
Piirin huima vauhti ja väsymykseni alkoivat huimata päätäni ja — tupsis! taas olin harpannut tien syrjään, johon kompastuin ja heräsin.
Aamu alkoi sarastaa. Jumalattoman paksun sumun vuoksi oli mahdoton erottaa, millä suunnalla päivä sikesi, mutta sen vain näki, että aamupuoli alkaa jo olla.
Pysähdyin.
Olin kuulevinani jotakin.