Jostakin kuin merenpohjasta tai maan alta kuului pari kolme koiran haukausta.
Sitten oli taas hiljaa.
Kuuntelin ja kuuntelin.
Minä otin ja huusin rojahutin, niin rupesi koira kovemmin haukkumaan.
Kuului, kun joku otti puita syliinsä, kun halot kolisivat ja kaatuivat pinon päästä.
Minä sanoin, että tämä ei ole mikään muu kuin Viron ranta.
Perästä selveni, että niin ei kuitenkaan ollut. Minä sain siitä uutta voimaa ja läksin kävelemään ääntä kohti ja hylkäsin sen tien, kun se vähän matkan päästä alkoi kääntyä liian paljon vasempaan päin.
Ei minun kauan tarvinnutkaan kävellä, kun alkoivat näkyä tulet kylästä. Oli jo niin aamu, että ihmiset olivat ylhäällä.
Tunsinhan minä sitten paikan.
Olin omassa rannassa ja äitivainaja, jolla oli leipomus sinä aamuna, oli rannasta pinosta ottamassa leivinpuita, ja oma koiranihan siellä haukkua luksutteli, ja kun tunsi minut, alkoi juosta vastaan syöneenä ja aamuyön levänneenä ja huiskutellen minulle iloisesti häntäänsä.