Niinä sunnuntaina, jolloin hän ei mene kirkkoon, ottaa hän aamiaisen syötyään esille tuon saarnakirjan, hankaa kirkkaiksi silmälasinsa ja alkaa lukea päivän saarnaa. Näin on hän tehnyt jo puoli vuosisataa, kauemminkin, mutta ei hän tunne yhdestäkään saarnasta kuin alun, sillä kun hän on päässyt kolmannelle tai neljännelle, tai parhaimmassa tapauksessa seitsemännelle riville, saavuttaa hänet ensin painostus silmien tienoilla, sitten torkutus ja heti sen jälkeen syvä uni. Tähän tilaan oli Simo nytkin joutunut. Hän istui pöytänsä ääressä. Leuka nojasi päällekkäin asetettuihin nyrkkeihin ja kyynärpäät olivat ojennettuina kahden puolen, pitkin pöydän reunaa. Siinä oli mukava nukkua. Simoa ei koskaan tässä saarnanlukuhommassa häiritty ja heräsi hän tavallisesti vasta, kun kirkkoaika oli jo ohi ja saarnan jatkaminen oli tarpeetonta. Simo siirsi kirjanmerkin seuraavan saarnan alkuun, napsutteli hakaset kiinni ja asetti kirjan laudalle, paikalleen, ja pani tupakaksi. Tällä kertaa ei Simo päässyt niin pitkälle. Hän oli vasta varsinaisen lukunsa alussa, kun naapuri tuli kolisten sisään ja Simo heräsi, ja ettei naapuri luulisi hänen olleen nukuksissa, sanoi hän kaiken varmuuden vuoksi:
— Jumal' antakoon.
— Jumal' antakoon, Jumal' antakoon! vastasi naapuri. — Taisit olla nukuksissa?
— Enhän minä nukuksissa. Mitä sinulle kuuluu?
— Sitähän minä vain läksin kysymään, että sinä et taida vielä tietääkään, että saareen on viime viikolla tullut susi.
— Älä helkutissa! Kuka sen on nähnyt?
— Hallin-Aape sen on nähnyt.
— Vai on tullut susi saareen.
— On. Hallin-Aape on ollut viime perjantaina poikansa kanssa veistämässä jaalansa kaaria lähellä rantaa Hailniemessä. Susi oli juossut Pohjoisriviltä pitkin rantajäätä. Oli ollut; kuin iso hylekoira ja harmaa oli ollut väriltään. Nähtyään Aapen poikineen oli se ruvennut laukkimaan pitkin rantaa eteläänpäin. Aape oli pelästynyt ja luullut sitä ensin sudeksi — niinkuin se olikin — ja sitten kummitukseksi ja lähtenyt juoksemaan paikalla kotiinsa, johon pääsi henkihieverissä. Koko ajan oli juossut hänen vieressään niinkuin susi, mutta sillä oli ollut miehen pää. Se oli hävinnyt aina silmistä heti, kun Aape pysähtyi sitä katsomaan ja ilmaantunut taas, kun Aape lähti juoksemaan. Aapen poika ei ollut nähnyt koko aikana muuta kuin isänsä, joka juoksi jälempänä.
— Eikö poika sutta nähnytkään.