Perästäpäin kyllä selvisi, että loistonvartijat olivat nähneet ne "suden jäljet" vasta kuultuaan ensin kylästä tulleen huhun, että susi on nähty saaressa. Kun myöhemmin, tuon sittemmin niin surkeankuuluisaksi tulleen sudenjahdin päätyttyä, tarkastettiin niitä jälkiäkin, havaittiin — mikäli se enää oli mahdollista, kun kevätaurinko oli niitä jo kohdellut pahoin ja repinyt ne sangen epäselviksi — että ne olivat vain tavallisia hyljekoiran jälkiä. Samanlaisia löytyi nimittäin kaikkialta muualtakin, erittäinkin kylästä ja sen läheisimmästä ympäristöstä. Tätä seikkaa ei alussa osattu ottaa huomioon, kun mielet olivat jännityksissä ja kuohuksissa ja jokainen — pitkän ja peräti yksitoikkoisen talven jälkeen — niin mielellään uskoi, että susi oli saaressa ja on jo ennättänyt tehdä ties mitä pahaa. Tämä oli kuin virkistävä sade tai lääke tai humala mielikuvituksen maailmalle, joka viiteen kuukauteen ei ollut saanut mitään ravintoa. Useat aivot nauttivat kuvitellessaan, mitä kaikkea tuo susi onkaan ennättänyt tehdä viimeisten tuntien aikana, joista ei vielä ole — varsinkaan naapurikylästä — saapunut mitään tietoja, ja mitä tuo kauhea ilmestyskirjan peto tekeekään huomenna, kun ohut ja harva pyyntimiesten jata hiljalleen ja vaaniskellen valuu pitkin saarta etelästä pohjoiseen ja jossakin keskimaassa, synkässä metsässä ankaran vuorenrinteen alla tuo julma verenhimoinen hirviö hyökkää paria kolmea miestä kohti pimeästä luolastaan häntä sojossa, niskakarvat pystyssä, verenvärinen suu irvistyksessä ja korttelinpitkät valkeat torahampaat raateluvalmiina, upottaen ne seuraavien silmänräpäysten kuluessa miesten nilkkoihin, kinttuihin ja kurkkuun — uhh! — Kiitos Herran, että itse olen sillä kertaa kaukana rannikolla, vuorten takana, enkä kuule sitä parkumista ja ulvomista, joka siitä syntyy ennenkuin pyssy — sillä susi oli niin viisas mies, että hyökkäsi siihen kohtaan jataa, jossa oli vain kirveitä ja piikkejä — saapuu ja antaa sille paholaiselle kuolintäräyksen ja sanoo: "Siin' on sinulle! Kukas käski tulla ilman lupaa saareen, syömään vasikoita ja lapsia!"

Seuraavana aamuna — oli maanantai, huhtikuun kolmaskolmatta, vuotena, jota nimitettiin susivuodeksi ja nimitettäneen siksi vieläkin — oli kirkon lähellä olevalle aukealle kokoontunut saaren koko miehinen voima, yhteensä lähes kaksisataa täysi-ikäistä ja koulumestarinsa johdolla yli kaksikymmentä poikaa.

Miehet olivat ryhmittyneet lähelle kirkon aitaa, johon nojaten useat seisoivat tupakoiden ja jutellen. Levottomimmat kulkivat ryhmästä ryhmään kuulustelemassa tuoreimpia uutisia sen viimeisimmistä tihutöistä. Huhuiltiin nimittäin, että jostakin pahnasta olisi kadonnut sika tai porsas.

Miehet olivat sangen eri tavalla asestettuja. Näkyi oikeita kiväärejä, mutta tavallisia raskaita hyljepyssyjäkin oli joukossa, ja joillakin oli kevyt haulikko, jossa tällä kertaa kuitenkin oli sisällä oikea hyljeluoti.

Useilla oli vain piikki, jota hyljemiehet käyttävät. Jotkut olivat ottaneet kirveen. Muun muassa nähtiin Pelto-Kallu, joka siis kumminkin aikoi lähteä matkaan, kirves olalla. Hän oli aikonut ensin ottaa tavallisen kapeateräisen kirveensä, mutta tuli sitten ajatelleeksi monenlaisia mahdollisuuksia, muun muassa, että kirveen terän on oltava mahdollisimman laaja, jotta se voi herättää pedossa jonkinlaista kunnioitusta, ehkä pelkoakin, ja sattuu paremmin, ja niin hän valikoi laajateräisen lihakirveensä. Samanlaisen mietiskelyn tuloksena näkyi joukossa useita lihakirveitä.

Liiva-Simo seisoi aseettomana, sillä hän oli tullut antamaan vain hyviä neuvoja näille nuoremmille. "Ei siinä mitään vaaraa ole", hoputteli hän rohkaisevasti. "Ei se susi ole paljon suurempi tavallista rotevaa koiraa. Olenhan minä niitä nuorena ollessani nähnyt Virossa vaikka kuinka paljon. Niinhän niitä siellä ennen nuijittiin kuoliaiksi kuin hallinpoikia. Päähän kun vain lyöpi, niin ei se muuta kaipaakaan. Vielä parempi, jos sitä pakanaa ampuu pyssyllä, ja onhan täällä pyssymiehiä enemmän kuin muita. Panee pyssymiehiä ja kirves- ja pilkkimiehiä pitkin jataa aina vuorotellen, että saa antaa sille paholaiselle useammanlaisilla aseilla yhtaikaa, että roikaa vain."

Koulumestarin piskuinen, mutta tuliselta ja tuikealta näyttävä lauma seisoi vähän syrjempänä, jo marssivalmiina, järjestyneenä ruoturintamaan.

Se oli asestettu noin sylen pituisilla seipäillä, joiden päissä oli aikoja sitten hylättyjä, mutta nyt romun seasta ullakolta jälleen löydettyjä vanhoja ruostuneita jääpiikkejä. Joillakin oli seipään päässä samoista paikoista löydettyjä kirveennysiä. Tämän huomattuaan joukkoaan tarkastava koulumestari ärähteli silmäkulmat ukkospilvinä: "Sanoinhan minä, että jokaisen on hankittava sylen ja kahden tuuman pituiset keihäänvarret ja niihin kärkiin vanhoja tai uusia hyljepiikkejä. Mutta mitä minä näen! Siellähän on lähes puolitusinaa kirvesnysää! Mitä se sellainen on olevinaan! No — olihan niitä ennen kirveitäkin sotakeihäiden kärjissä, mutta niissä oli myös kärki, jotta asetta voitiin käyttää myös pistoaseena, ja koukku, jolla voitiin nykäistä viholliselta kypäri päästä alas taistelutantereelle. Sitä asetta käyttävää soturia nimitettiinkin sattuvasti koukkuhuoviksi. Niin. Olisi sitä kyllä voinut lyödä vaikka pitkän raaspiikin kirveen silmään ja toisen taivutettuna varren läpi ja niin olisi saatu oikeita koukkuhuovin aseita, jotka sitten olisi voitu sijoittaa keskustaan. No niin. Onhan siellä kyllä yhdessä raaspiikki, mutta kanta ylöspäin. Hö hö hö hö! No, kyllä olet typerä, totta toisen kerran! Luuletko sinä, että vihollinen jää sinun syyhyteltäväksesi tuolla nololla raaspiikinkannallasi! No oli menneeksi! Rumaahan tuo on, että on sekaisin eri aselajeja! Hei siellä te kirvestolvanat! Tulkaa tänne näin, keskustaan. Saatte olla nyt siinä koukkuhuoveina, vaikkeivät aseenne tyydytä alkeellisimpiakaan toivomuksia. Pitäkää se mielessänne, että olette koukkuhuoveja, jotka lähetetään milloin vasempaan, milloin oikeaan sivustaan eli siipeen, missä kulloinkin taistelun tuoksina kehkeytyy tulisimmaksi ja missä rivit alkavat horjua. No hiljaa siellä! Asento! Ja pistäkää sitten te koukkuhuovit teränne ulkokasalla, ja lyökää keskiterällä ja nykäiskää eli tempaiskaa sisäkasalla. Pitäkää se mielessänne!"

Koulumestari tähtäili vielä kerran rivejänsä sekä toisesta että toisesta päästä, että nenänipukat olivat ehdottomasti samassa rivissä, kohenteli sieltä ja täältä rivin taipumia ja pullistumia, potkaisi sieltä ja täältä varpaat erilleen toisistaan ja komensi kannat yhteen.

Jo seisoi tuolla oman joukkonsa edessä kunnan esimieskin, pitäen sille seuraavan puheen: