— Jaaha. Koska nyt näyttää olevan jo kaikki miehet koolla ja koska ei ketään enää tunnu tulevan, niin mitäpä siinä muuta kuin lähdetään Lounatpäähän, jossa vasta jata muodostetaan. Mutta sen minä sanon, että jata ei saa katketa koko ajalla mistään ja joka miehen on pysyttävä puheyhteydessä sekä oikealla että vasemmalla puolella olevan lähimmän miehen kanssa ja nähtävä hänet alituiseen. Ja jos jossakin kohdalla jostakin syystä jata pysähtyy, on siitä lähetettävä huuto pitkin jataa molempiin suuntiin ja toisten on silloin pysähdyttävä odottamaan tai riennettävä juoksujalkaa apuun, jos missäpäin apua huudetaan. No, ei muuta kuin musikantit eteen ja lähdetään menemään!
Musikantteja oli kolme. Mestarin Anttu, saaren ainoa vaateseppä, oli viulunsoittaja. Hän asettui paikalleen ensin ja veteli viulustaan muutamia virityssointuja ja lurituksia ja vielä vihoviimeisimmän kerran kiersi yhtä ja toista viritysnappulaa. Hänen vasemmalle puolelleen asettui rumpali. Leveässä, purjekankaasta tehdyssä hihnassa riippui hänellä erikoisesti tätä tilaisuutta varten rakennettu rumpu, jonka runkona oli pieni tyhjä tammitynnyri, josta toinen pohja oli otettu pois ja siihen pingoitettu vahvaa purjekangasta, joka oli sitten kasteltu ja vetäytynyt sangen kireälle ja pompahteli kumeasti ja juhlallisesti, kun rumpali, entinen laivan kokki, nimeltäänkin Kokki-Jussi, sitä koetteeksi naputteli rumpupalikoillaan, kahdella tammisella laivan naakelilla. Rumpalin vasemmalle puolelle astui klanetinpuhaltaja, joka tavallisissa oloissa hoiti suntion virkaa.
Mestarin Anttu nosti viulun leukansa alle, kohotti jousen ilmaan ja alkoi soittaa "Pojat kansan urhokkaan", johon toiset yhtyivät. Itse Mestarin Anttu vingutti marssia mollissa, mutta klanetti puhalsi duurissa. Samalla läksivät musikantit liikkeelle, ja koko joukko seurasi. Viimeisimpänä kulki väkineen koulumestari. Hän oli vielä kerran karjaissut "Asento!!!" ja sitten "Käännös vasempaan — marrrss!" ja viittoi nyt tahtia kuuden markan revolverillaan, jonka hanan alle, vahingonlaukauksen estämiseksi, oli tupattu tappuroita ja varmuustappi työnnetty huolellisesti tulirummussa olevaan reikään, ettei se päässyt vahingossakaan pyörähtämään. Silmät tuikeina vetivät pojat soittajien mukaan hampaittensa välistä:
"Poijat kansan urhokkaan…"
Se oli juhlallista katsella ja kuunnella.
Aluksi oli joukon marssittava kylän läpi. Siellä ja täällä ryhmissä ja yksitellen seisoi naisia katselemassa ja kohosi yksi ja toinen esiliinan kasa silmille, niin liikuttavan kaunista se oli raikkaassa aamuilmassa, eikä yrmeinkään muija jäänyt itkuun tyrskähtämättä, kun oli päästy sanoihin:
"Jo tulta tuiskii, Myrsky käy, Jo viuhkaa kanuunasta luoti…"
Ja kun siinä Kokki-Jussi paiskeli rumpupalikoitaan niin hitonmoisesti ja kun rumpu paukkui ja kumisi kuin pieni ukonilma. Vielä vuosikymmenien perästä, kun itse susi ja suden jahti jo olivat ennättäneet muistista kadota, kerrottiin tästä ihanasta soitosta ja laulusta, jonka vertaa ei tavattu parhaissa hääkulkueissakaan. Juuri sillä kohdalla, missä Kokki-Jussin rumpu pahimmin pompotti, laukoivat muutamat pyssyjäänkin, mikä vain lisäsi tunnelman ihanuutta ja haikeutta. Ihan se myllersi ihmisen olemuksen sydänalaa myöten sekaisin ja "sydän venyi ihan syltä pitkäksi", niinkuin eräs kuulijoista myöhemmin kuvaili.
Pian saapui joukko saaren eteläisimpään kärkeen, jossa ensin pysähdyttiin levähtämään, ja sitten järjestäydyttiin ja lähdettiin pohjoista kohti.
Koulumestarin "lauma piskuinen" sai toistaiseksi seurata jäljessä, varaväkenä.