Ilta hämärsi, kun kansa alkoi hajaantua pois sieltä, missä sitä laivaa odotettiin.
Isoisävainaja, kadonnut, päästi hevosensa, oriin, irti puusta. Sitten sanoi hän minulle:
"No poika, tul' rekeen niin saat kerrankin kunnon kyydin — ja saa tänne tulla muitakin, kuka uskaltaa ja minkä rekeen mahtuu!"
Tuli meitä siihen viisi kuusi miestä paitsi isoisävainajaa, jolla oli ohjakset.
Kaksi miestä piti koko ajan, kun me astuttiin rekeen, kiinni sen hevosen suupielistä. Ei se olisi muuten pysynyt paikoillaan. Sittenkin se hyppi pystyyn, vaikka kaksi miestä riippui sen suupielissä. Ne olivat vahvoja miehiä! Kun isoisävainaja sanoi, että: "Päästäkää irti", hyppäsivät miehet sen suupielistä äkkiä irti, kahden puolen, ja sitten se läksi.
Paraikaa en minä vieläkään voi vannoa, lensikö se vai juoksi sieltä maan takaa tänne kylään, vaikka olen koko elämäni sitä asiaa miettinyt.
Se minulle vain on jäänyt mieleen, että oksia lenteli puista kahden puolen ja että kun minä hätäpäissäni vilkaisin taakseni, niin kaatui niitä yhtenä ryöppynä ja tuiskuna alas ja osa lensi mukana kuin maantiellä pölypilvi ajajan jälessä kesällä.
Lunta oli vain vähän nimeksi ja vihelsivät reenjalasraudat kiviin ja kallioihin kaiken aikaa. Tuli kuin viivaa!
Kuului vain kuin yksi ainoa pitkä siraus, joka alkoi länsirannalta ja loppui isoisävainajan tallin eteen. Kerkesinkö minä yhtään kertaa sillä aikaa vetää henkeä, sitä en muista. Tuo yksi pitkä reenjalasten siraus vaan jäi kaikumaan korvissani. Nytkin vielä, kun talvisin vetelen kelkalla puita kotiin ja alkutalvesta sirahtaa jalasrauta kiveen ja kelkka pysähtyy, muistuu minulle, että eipäs jäänyt jalas kiveen silloin, vaikka oli reessä puoli tusinaa miehiä kuormana — kaikki raavaita miehiä — ja lunta tuskin nimeksikään. Oikein minua aina naurattaa nyt perästä päin — ei naurattanut silloin — ja pitää aina ihan käydä kelkkakuormalle istumaan ja panna tupakaksi ja levätä ja sitten taas koettaa, lähteekö se kelkka kiveltä vai pitääkö heittää kolmas ranka tien viereen!
Jaaha!