Kun jälleen huudettiin jata kuntoon rannasta rantaan yli maan, havaittiin se huomattavassa määrässä harvenneeksi. Osa, varsinkin vanhemman polven miehiä, oli nimittäin käyttänyt jadan tilapäistä hajaantumista hyväkseen ja poistunut "toista tietä omalle maallensa". Tästä oli seurauksena kurin yleinen höltyminen, ja kun saavuttiin keskimaan paikoille, jossa alkaa sangen vaikea, yli sadan metrin korkea louhikkoinen vuoristo, ei huuto länsirannalta päässytkään perille itärannalle, vaan palasi takaisin puolimatkasta, eräästä järvilaaksosta, selvittäen, että yhteys itärannan kanssa on taittunut. Pantiin toimeen ankara tutkimus ja havaittiin, että jata oli taittunut siitä syystä, ettei idässä päin ollut enää ketään. Oli kuljettu erään itärannalla olevan kylän ohi ja sillä suunnalla olevat miehet olivat jääneet kylään kahville. Jata harvennettiin ja venytettiin jälleen rannasta rantaan, jolloinka miehet metsäisemmissä paikoissa olivat vain kuuluman päässä. Seuraus tästä oli, että työ kävi sangen hitaasti. Oli jo aikomus lähettää jadan itäpää takaisin siihen kohtaan, josta viimeksi oli saapunut ilmoitus, siis pari kilometriä takaperin, mutta siitä aikomuksesta luovuttiin, kun ne, joiden tehtäväksi se olisi tullut, selittivät, että yritys on turha kahdesta syystä: ensiksi, koska jadan itäpäässä olleesta valtaisesta aukosta on susi voinut juosta jo eteläänpäin ja peräytymisestä olisi siis vain siinä tapauksessa hyötyä, että se ulotettaisiin takaisin hamaan Lounatpäähän, siis lähtökohtaan asti, ja toiseksi, koska on hyvin luultavaa, että sen melun vuoksi, mitä koko päivän on saaren eteläosissa pidetty, ei susi ole juossut eteläänpäin, ja jos se sinne olisikin juossut tai jostakin jadan aukosta sinne aikaisemmin jäänyt löytää se nyt siellä kaikkialla ihmisten ja koirien jopa ruudinkin hajua ja juoksee, ellei jo ole poikien melua pakoon juossutkin, saaren pohjoispäätä kohti. Aukko jadassa on ollut siis mahdollisesti porttina sudelle, mutta ei suinkaan eteläänpäin, vaan pohjoiseen.
Tätä selitystä pidettiin ylimalkaan uskottavana, ja kun siihen vielä jadan itäpään miesten taholta lisättiin, että näistä mainituista syistä susi yhä jatkaa juoksuaan pohjoista kohti, eikä jadan tiheys olekaan tarpeellinen ennenkuin matkan lopussa, saaren pohjoisimmassa osassa, jossa on harvaa hongikkoa kasvavaa tasaista kangasmaata ja jossa maa on jo kavennut noin puolen kilometrin levyiseksi ja jata voidaan tihentää niin paljon, ettei susi pääse läpi pujahtamaan nähtyään joutuneensa umpikujaan, ikäänkuin nuottaan, jota aletaan kiristää yhä ahtaammalle, ei kukaan enää epäillyt, että asia niin onkin, ja kuka sen tietää, eikö niin olisi ollutkin, jos vain eräs seikka, nimittäin suden olemassaolo, olisi ollut varma tosiasia.
Niin ei kuitenkaan näyttänyt olevan, sillä kun jata tiheänä ja yhä tihentyen vähää ennen päivänlaskua saapui Pohjoisriville, oli kokoon vedetyssä nuotassa vain yksi kettu ja kaksi jänistä, jotka nekin pääsivät jadan läpi karkuun.
Se kävi sangen hassulla tavalla ja vastoin odotuksia.
Yht'äkkiä kuului nimittäin huuto: "Kettu" ja sitten: "Jäniksiä!" ja samalla otti kettu, huomattuaan muilla suunnilla meren vastassaan, ankaran vauhdin ja — harkinnastako vai sattumalta — pujahti läpi jadan siltä kohdalta, missä oli vain kirvesmiehiä. Kun nämä hyökkäsivät kirveineen kettua kohti, eivät pyssymiehet uskaltaneet ampua, koska luodit olisivat sattuneet pikemmin miehiin kuin kettuun, joka häntä heiluen juoksi keveästi vuoria kohti, etelään päin. Se oli jo kaukana, kun kajahti useampiakin yhteislaukauksia sekä yksinäisiä pamahduksia, jotka tietysti kaikki menivät harhaan.
Jänikset olivat käyttäneet hyväkseen hämmennystä ja luikkineet pakoon kenenkään huomaamatta.
Miehet kokoontuivat loppuneuvotteluun, jonka aloitti kunnanesimies lausumalla:
"Eikö tässä tämän kunnan alueella olekaan kuin yksi kettu?" johon joku lisäsi: "ja kaksi jänistä?", ja kuitattiin kysymykset yleisellä mitä vilpittömimmällä naurulla.
Sudesta ei kukaan nostanut kysymystä, ennenkuin pari viikkoa myöhemmin eräissä rantakäräjissä, joissa Hallin-Aapekin oli läsnä ja pantiin lujille, minkänäköinen oli se eläin ollut, jonka hän oli nähnyt Hailniemessä, ja mitä se oli tehnyt hänen pojalleen, johon Aape oli vastannut, että koiran näköinen ja kokoinen elukka juoksi rantaa pitkin etelään päin heidän ohitseen, ja poika oli silloin sitä osoittanut oikealla etusormellaan isälleen ja sanonut: "Kattos isä, kun tuolla juoksee ihan suden näköinen koira", ja ettei elukka ollut mitään pojalle tehnyt.
Sinä iltana, sudenajon juuri päätyttyä, johtuikin puhe ihan toisiin asioihin, niihin ihmeellisyyksiin, joihin he tänään olivat vasta ensi kertaa perehtyneet saarensa vuoristossa.