Vielä pieni levähdys ja sitten pannaan viimeisetkin voimat liikkeelle.
Vene oli tavallinen haapio, jonka pohjapuuhun talviretkeä varten oli kiinnitetty raudoitettu jalas, rouki. Kesävarustuksiin eivät kuuluneet myöskään aasit, noin käsivarren paksuiset pyöreät puut, joiden alapäät olivat kiinnitetyt alas veneen pohjalle, kaariin, ja keskikohta partaaseen, tullien väliin, siis airojen paikoille. Yläpää ulottui veneen partaan ulkopuolelle. Aaseja oli kaksi kummallakin puolella ja niihin nojasivat aasimiehet vasemmalla puolella venettä vasemmalla kädellään ja oikealla puolella oikealla kädellään. Toinen aasimiehen käsi nojasi veneen partaaseen. Tämä asento opetettiin uudelle miehelle heti lähtiessä, ja oli tämän opetuksen tarkasta noudattamisesta se etu, että säästyi kylmältä kylvyltä, jos jää äkkiä murtui alta ja haapio humahti sulaan. Silloin oli miesten sen käden varassa, joka nojasi partaaseen, heittäydyttävä haapioon. Tämän oli tapahduttava molemmilla puolilla yhtaikaa, ettei haapio kaadu. Joskus alokas halveksi annettua ohjetta ja piti sitä jonnin joutavana vanhojen miesten turhantarkkuutena ja muoto-orjuutena ja nojasi molemmin käsin aasiin, koska se alussa tuntui mukavammalta ja luonnollisemmalta, mutta sai auttamattoman kylmän kylvyn ja ivanaurun, kun jää ensi kerran katosi niin miesten kuin haapionkin alta.
Miesten olkapään ja rinnan yli ja kainalon alitse kulki purjekankaasta tehty leveä vetohihna, jonka päät selkäpuolella yhtyivät ja liittyivät vetoköyteen, joka taas oli kiinnitetty haapioon, peremmälle. Näin valjastettuina vetivät miehet haapiotaan. Aaseihin ja partaaseen nojautumalla pidettiin haapiota tasapainossa.
Aasimiehiksi kelpasivat huonommatkin, mutta miehistä paras, voimakkain ja vikkelin, veti keulan edessä. Hän oli valjastettu kuin aasimiehetkin. Hän nojasi oikealla kädellään haapion keulapuuhun. Vasen käsi heilui käynnin tahdissa vapaana sivulla.
Joskus oli jää lumetonta ja kova myötätuuli. Ison raakapurjeen kiidättämänä meni haapio silloin kuin lentäen, jää vain jytisi rouin alla. Vetoköydet silloin höllenivät ja miehet nojasivat aaseihin ja partaisiin ja juoksivat mukana sylen, jopa välistä kahdenkin sylen pituisilla askelilla! Se oli menoa se! Koirat tuskin mukana pysyivät! Toista oli nyt!
Jäällä oli lunta ja sen alla suolavettä, jossa rouki kulki sihisten kuin tuhassa tai hiekassa. Tuuli oli kova.
Purje humisi ja huojui ja oli tiukalla kuin rummun kalvo.
Harjustimet vingahtelivat ja viheltelivät kuin valittaen tätä vaikeaa kulkua, joka kaikesta huolimatta kävi sangen hitaasti.
Miehet saivat vetää ja vetää ihan viimeisillä voimillaan. Vetohihna painoi olkapäitä ja rintaa.
Koirat, luvultaan yhtä monta kuin miehiäkin, juoksivat kaukana edellä. Jos milloin tuli vastaan niin leveä sula, etteivät siitä jaksaneet hypätä yli, jäivät ne odottamaan haapiota, johon silloin tiesivät pääsevänsä. — "No hyppää sisään!" viittasi mies koiralleen, ja jos tämä oli ensi yrityksellä vielä niin tottumaton, ettei uskaltanut loikata haapioon tai ei kyennyt sitä tekemään, tarttui mies sitä niskasta kiinni ja auttoi, ja vingahtaen pyörähti turrikarva yli partaan, mulauttaen haapiosta äkäisesti silmiään ikäänkuin sanoen: "Älä tule, hölmö, toisen kerran tekemään sitä häväistystä, tässä toisten näkyvissä!"