Tulen hän tekee mukaan otetuista tervaksista, pilkkoo jäitä pataan ja sulattaa vettä ja keittää perunoita ja haileja.
Sillä välin on yö saapunut ja taivas peittynyt raskaisiin pilviin, joista heittelee hienosti lunta. Illallinen on valmis ja nostetaan sisään. Teekattila pannaan tulelle.
Teltin katossa riippuu lyhty, ja siinä palaa tuli. Sen valossa rupeavat miehet syömään kuumia perunoita, keitetyitä silakoita, sianlihaa ja kuivaa reikäleipää.
Syödään, iloisena jutellen yhtä ja toista, vanhoja kokemuksia tämänmoisista retkistä, monista kummista tapauksista ennen, vanhempina aikoina. Tuli puheeksi moni hassunkurinen retki, "niinkuin esimerkiksi se kerran minun nuoruudessani tapahtunut hyleretkikin aina tuonne Laatokalle asti", sanoi miehistä vanhin. "Että oltiin sitä silloinkin hulluja ja narreja, kun lähdettiin aina Laatokalle asti hylkeenpyyntiin, niinkuin ei täällä meressä enää hylkeitä olisi ollut!"
— Laatokalle! Ei vähä mitään! Ja onko siinä edes suolainen vesi ja voivatko siinä hylkeet elääkään?
— Ja sitä minä en tiedä, vaikka siellä kävin, onko sen vesi merivettä vai maavettä, mutta järvihän tuo kuuluu olevan ja iso taitaa ollakin, ja kyllä siellä hylkeitäkin taitaa olla.
— Jo oli miehillä päätä! Lähteä nyt Laatokalle hylkeenpyyntiin täältä mereltä!
— Ei se sentään niinkään tyhmää ollut! Päinvastoin se oli hyvinkin viisaasti ajateltu — ajateltu ensin se asia, vaikka se ei sitten käytäntöön pantuna mitään ollutkaan.
— Eräänä talvena, olin silloin noin parinkymmenen korvissa, levisi huhu, mistä lie liikkeelle lähtenytkään — ensiksikin, että Laatokalla on hylkeitä kuin kirjavia kissoja, toiseksi, että ne sen puolen miehet eivät osaa niitä pyytää ja että siitä syystä niitä hylkeitä oikeastaan niin paljon onkin, ja kolmanneksi, että hylkeen rasva ja nahat ovat korkeassa hinnassa niissä Laatokan rantakaupungeissa siitä samasta syystä, että hylkeitä ei pyydetä ja kaikki hylerasva ja nahka tuodaan Viipurista.
Meitä oli kuusi vahvaa ja pitkäkasvuista miestä: Heikin Matti-vainaa, Matsedän Jussin Tuomas-vainaa, Kokin Jussi-vainaa, Lokin Topi-vainaa, Jaakkolan Konsta ja minä, joka olin kaikista muista paljon nuorempi, ainoa nyt enää elossa oleva ja kulkea rähjään vielä tässä nuorempien haittana. — Toiset kaikki ovat kadonneet ja lepäävät isiensä luona.