Ei siinä ollut aikaa arvella sitä eikä tätä, eikä edes huutaa hyvää päivääkään.
Mitäs muuta kuin isoisävainaja hiljakseen alkaa vetää vasenta ohjasta ja antaa hevosensa kääntyä kauniisti vastapäivää ympäri ja ei muuta kuin piiskalla kaks kolme kertaa hevosta selkään. Se oli enemmän kuin liikaa sille hevoselle! Tullimiehet olivat perästäpäin mantereella kertoneet, että he luulivat kaapanneensa jo hyvänkin saaliin, mutta yks kaks katosi hevonen kuormineen jäältä ihan heidän silmiensä alta, etteivät he pitkään aikaa tienneet, läksikö se lentämään ja katosi taivaaseen, vai noituiko se itsensä näkymättömäksi. Vasta sitten, kun näkivät jäällä isoisävainajan jäljet, antoivat hevostaan kahdella piiskalla minkä kerkesivät ja ajoivat perään.
Ukko oli jo aikoja ollut kotona, riisunut hevosen ja pannut sen talliin syömään ja istui parhaillaan tuvassa itsekin syömässä, kun äkkiä näki ikkunasta, että jo pahalaiset ajavat ylös rannasta. Pahinta oli, että ukko oli jättänyt liiterin ovet auki ja näkiväthän ne ja tunsivat heti pihaan ajaessaan, että ahaa, siinähän se kuorma onkin. No annas olla.
Ei olla millänsäkään, tuumivat tullimiehet ja kävivät sisään, tervehtivät ukkoa kädestä ja sanoivat terveisiä mantereelta.
Ukko ei ole tietääkseenkään mistään, kysyy vain, että mitä sinne mantereelle kuuluu, ja laittoi vieraille pöydän kauniiksi.
Ja sillä ukolla olikin sitten tavaraa, millä pöydän koristaa.
Vielä olivat tullimiehet vanhoilla päivillään kehuneet mantereella, että eivät he luulleet maailmassa sellaisia aineita olevankaan!
Juovat sitten minkä juovat, niin kysyy tullipäällysmies ukolta:
Sinä olit ajossa tänään? En! En minä missään ajossa ole ollut koko päivänä ja koko tällä viikolla. Älä narraa!
No se on totta se! Sen voi vaikka koko kylä vannoa! (Ja kyllä ne sen ukon hyväksi olisivat vannoneetkin!)