— Niin, niin, älkää naurako! Tosi niillä oli kysymyksessä niilläkin ja henki kallis ja tavara vielä kalliimpi! Sitten se ukko vielä jutteli, että hän on nyt nähnyt, että me ollaankin rehellisiä pyyntimiehiä, "ja taitavia näytte ammatissanne olevankin", tuumi se, kun me näytettiin sille hylereikiä jäässä, missä ukko itse ei nähnyt mitään, vaikka kehui olevansa niitä Laatokan parhaita pyyntimiehiä. "Sitävartenhan minä tästä nyt teille uskallan jutellakin", sanoi se meille, "kun te näytte olevan, niinkuin uuraalainen sanoikin, merimiehiä, ulkosaarelaisia hylkeenpyytäjiä ja päälle päätteeksi rehellisiä isäntämiehiä kaikki ja kun nyt tullaan takaisin kaupunkiin, niin älkää kenellekään virkkako, että minä olen teille mitään sanonut, muuten minä saan päälleni niiden vihat loppuiäkseni."

Eikä me mitään kenellekään kerrottukaan. Annettiin ukkopahan olla rauhassa.

Me ajeltiin sitten siellä Laatokan jäillä viikon päivät. Konevitsassa oltiin kolme yötä ja saatiin luostarista ruokaa ja kaikki, mutta sitten neljäntenä iltana kutsuttiin meidät sen luostarinpäämiehen puheille, joka meille alkoi ensin hiljemmin sopotella jotakin siitä, että he ovat kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä ja heikkoja luostariveljiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja että luostari itsekin on aivan köyhä ja että he ovat vain vaivaisia Herran viinamäen työmiehiä, jotka eivät mitään niin halua kuin rauhaa, ja mitä lie muuta jutellutkin. Osasi niin huonosti suomea, ettei siitä kaikesta saanut selvääkään. Kun me sanottiin, että kyllä me maksetaan kaikki mitä kulutetaan ja ettei hän nyt yön selkään merelle voi ajaa ihmisiä, alkoi se kiljumalla pomelastaa kuun paisteesta ja tottuneesta kyytimiehestä ja taas hiljemmin rukoilla, että "menkää hyvät miehet pois täältä, me olemme kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä, joilla eivät edes vaatteet ole omia". No, mikäs siinä auttoi kuin lupaa pois, mutta eihän me sinä iltana kuitenkaan vielä lähdetty. Me annettiin sille munkille, joka meitä palveli siellä luostarin syömätuvassa ja joka kävi aina illalla kello yhdeksän aikana katsomassa, että me nukutaan kukin omassa kopissamme ja ilmoittamassa, mihin aikaan yöllä on noustava jumalanpalvelukseen, kymmenen markkaa, laatikko tulitikkuja ja kukkarollinen tupakkaa, ja se siitä vasta ilostui ja sanoi meille, että "olla vain ristiveljet täällä niin kauan kuin asia vaatinee", ja se toi sitten ruuan meille omaan koppiin kullekin ja me oltiin niin vielä kaksi päivää, ennenkuin lähdettiin takaisin Käkisalmeen. Kyytimies paluumatkalla oli saanut muutamilta tuttaviltaan munkeilta kuulla, että meitä Konevitsassakin heti ensi päivistä asti pidettiin rosvojoukkona, joka on tullut ryöstämään luostarin aarteita, mutta että eivät uskaltaneet poiskaan ajaa, kun koko luostarissa ei kuulema ollut yhtään pyssyä.

— No entä saalis? Vieläkö sieltä läksi kuinka niitä hylkeitä?

— Koko saaliina oli kaiken kaikkiaan noin seitsemän, vai olisiko ollut kahdeksan hylereikää, joita saatiin siellä jäällä katsella…

— Hahhahhahhahhahh…!

— Ja entä matkakustannukset, ne taisivat nousta huimiin summiin?

— Kuka niitä kävi laskemaan! Taisihan siitä kuluja olla ja paljon taisi ollakin, mutta ei niistä sen enemmän puhuttu, kun ei saaliistakaan kerran voitu puhua.

— Oltiin yö vielä Käkisalmessa ja lähdettiin varhain seuraavana aamuna. Oli pimeä vielä ja taivas tähtiä täynnä ja niin jumalattoman kova pakkanen, että vähän väliä piti juosta reen jälessä. Syötettiin välillä hevosta ja lämmiteltiin yhdessä majatalossa ja otettiinpa siinä kunnon ryypytkin ja annettiin sille ukkorähjällekin aikamoiset piiskaryypyt. Panivat näet Käkisalmesta meitä pois viemään sen saman ukon, joka meitä luotsaili siellä Laatokan jäillä.

Ukko jutteli meille siinä majatalossa sitten paljon siitä pelosta, jonka alaisena koko Käkisalmen kaupunki oli ollut sinä iltana, kun me ensi kerran tultiin sinne.