Koiratkaan eivät saa rauhaa. Toiset murisevat, kun ovat joutuneet kylmissään liian liki toisiaan. Joku vinkuu ja uikuttaa herkeämättä. Nuorin koirista, ensikertalainen ja kokematon, haukkuu tuon tuostakin, kun kuulee jonkun suuremman jyräkän, ja linnoitus vähän tärähtelee. Likin mies teltin karvista pistää päänsä ulos katsellen ilmaa, mutta ei näe sylenkään päähän, sillä lunta pöllyttää, että on kuin jauhosalvossa. Hän kiinnittää karvin jälleen entistä huolellisemmin ja huoaten kääriytyy jälleen nahkapeitteeseensä. Miehistä vanhin murahtaa kuin puoliunestaan: "Niinhän se on ja on jo vanhoilta ajoilta nähty ja koettu, ettei itä ja piikaväki lakkaa, ennenkuin itkee."
Jotkut kiertelevät itseään, ikäänkuin etsien sopivampaa asentoa.
He huomaavat toinen toisensa olevan vielä hereillä, mutta kukaan ei enää puhu mitään, antaen kullekin rauhansa.
Vihdoin uni voittaa heidät puolenyön tienoissa, ja he säestävät syvällä kuorsauksellaan kamalaa musiikkia, joka soittaa heidän ympärillään.
SANKARI.
"Jiikatkaa helkkarin vikkelästi molemmat brammipurjeet!"
"Alas jaakari ja kiinni!"
"Alas mesaani! Kiinni molemmat brammipurjeet! Kiinni messaani!"
Päämiehen itsensä ääni siten jyrisi kuunarin perällä.
Kaikki seitsemän miestä olivat komennetut työhön.