Kajuutassa oli lämmin. Sen seiniin ja kattoon rapisi, läiski ja kuohui vesi lakkaamatta. Kuului myöskin joskus saumojen narahtelu, laivan heiluessa aalloissa.
Päämies tupakoi äänettömänä ja synkkänä kiroillen sielussaan laivan "juuttimaista isäntää" niinkuin hän sitä ajatuksissaan nimitti, joka pelkästä saituudesta ei anna korjata laivan varusteita ja hankkia mätien ja kuluneiden — niinkuin nuokin luukkujen öljytetyt peiteressut — tilalle uutta, vaan pakottaa aina runsaamman ja runsaamman saaliin himossa syysmyrskyilläkin kuormaamaan laivan syvemmälle kuin turvallisuus vaatisi ja estää hankkimasta laivaan vanhempaa ja luotettavampaa miehistöä.
Lamppu paloi kirkkaana ja heilui kantimissaan katossa. Sen vasket välähtelivät kirkkaina.
Laivan vanha päämies veti vielä muutaman savun, kääri sitten kaulaansa paksun villahuivin ja napitti huolellisesti ja levollisesti öljytakkinsa, painoi öljylakin syvemmälle päähänsä ja alkoi rauhallisesti nousta kannelle. "Eikö maata vieläkään näy?"
"Ei näy maata, eikä mitään."
"Eikö ole kuulunut sumusireeniä tai sumukelloa?"
"Ei ole kuulunut. Tässä onkin tuumittu, että jos jiikattaisiin mersseilit ja mentäisiin vähän hiljemmin…"
"Se on turhaa. Jos satutaan kallioon, on sama, jos kuljetaan hiljaa tai kovasti, ja jos satutaan laukuun kivikko- tai hietarantaan, on sen parempi mitä kovempi on vauhti. Sen kovemmin juuttuu alus pohjilleen ja kulkee mahdollisimman matalaan veteen, eikä käänny syrjittäin, jolloinka se hajoaisi puolessa tunnissa. Antaa mennä vaan — — —"
Silloin se tärähti.
Rytisten kulki laiva vielä pari pituuttaan, sitten kallistui hiukan ylihangan puolelle ja jäi paikalleen, keula paljon korkeammalla ja perä vajonneena melkein kokonaan veden alle. Vain kajuutan katto jäi näkyviin.