Maan sivussa, kylän edessä, oli ollut ankkurissa kymmenkunta venäläistä sotalaivaa vahdissa. Ne olivat kuulema olleet siinä uskossa, että Ruotsin kuninkaan laivasto menee pitkin saaristoa ja tulee ulos mereen vasta Vehkalahden kohdalta, Ulkotammion kautta, lähteäkseen sitten Koivistolle ja sieltä Viipuriin päin, jonne matkalla Ruotsin muu meriväki edeltä jo oli mennyt. Venäläiset odottivat kuninkaallista laivastoa ja ajattelivat sitten jossakin Somerin ja Koiviston välillä hyökätä ruotsalaisten selkään. Retusaaresta piti tulla Venäjän merivoimien pääjoukot ja asettua ruotsalaisten eteen poikkiteloin Koiviston ulkopuolelle ja tuhota kuninkaallinen laivasto ja viedä kuningas Venäjälle vangiksi.
Venäläiset olivat ensin merimiesten tapaan luoviskelleet maan alla pari päivää ja pitäneet hyvää vahtia, mutta kun ruotsalaisia ei alkanut kuulua, olivat he panneet ankkuriin siihen kylän alle ja ruvenneet ryyppäämään ja ryypänneet koko seuraavan yön.
Pari kertaa yön kuluessa olivat käyneet maissa muka naisia hakemassa laivoihinsa iloa lisäämään, mutta olivatkos ne siinä enää saatavissa! Koko kylä oli autio, sillä kaikki olivat jättäneet kotinsa ja menneet asumaan mikä minnekin vuorten luoliin. Meidän väki oli löytänyt sopivan ja hyvän asuinpaikan eräissä luolissa Kumpelkallion itäsyrjässä, josta oli laaja ja hyvä näköala kaakkoon, itään ja pohjoiseen.
Siinä se venäläinen laivastokin oli meidän silmiemme alla kuin lautasella, mutta meitä ei nähnyt kukaan.
Edellisen yön kemutko lienevät vaikuttaneet, että venäläiset pitivät sinä aamupäivänä tuskin mitään vahtia, sillä kun ruotsalaiset täysin purjein ja aivan odottamatta ilmaantuivat näkyviin Hirskallion takaa, ällistyivät venäläiset ja hämmästyivät ja kauhistuivat niin pahoin, ettei kukaan ajatellut tykkien ääreen menoa, vaan kaikki syöksyivät suinpäin avaamaan purjeita ja kelaamaan ylös ankkureita. Huhuiltiin, että itse amiraalitkin vetivät purjenuorista niin innokkaasti, että ohut nahankelmu heidän kämmenistään oli liuonnut kokoon kuin kuori keväisestä pajun varvusta, ja eipä tuosta ollut lukuakaan, sillä kilkin ruokaa, eikä suinkaan rasvatonta, heistä ennen iltaa tuli jokaisesta, niin monta kuin heitä olikin, kun ruotsalainen ei jäänyt siihen odottamaan heidän lähtöään, vaan purjehti ensin aivan lähelle ja antoi sitten laivojensa juosta päin tuulta ja täräytti sitten kaikkien laivojensa kaikilla koko kupeen kolmilla hammasriveillä niin että kalliotkin tärähtelivät, ja joka luoti osui, ja pyllähtelivät venäläisten laivat mikä perä, mikä keula edellä pohjaan lekuttavin purjein ja kirjavin lipuin kuin mitkäkin varikset. Ja kun sauhu painui jälleen tuulen mukana pitkin meren pintaa itäänpäin, ei venäläisten laivojen paikalla enää muuta näkynyt kuin laari meri. Ei sitä laiva monta kertaa niin vaan ankkurissa maaten uppoa, mutta nämä kymmenkunta upposivat kaikki ääntä päästämättä.
Ruotsalaisistakin laivoista soudettiin maalle heti veneillä hakemaan, ei naisia vaan miehiä, luotseja sotalaivoihin.
Siihen aikaan ei tunnettu tuota nykyistä Ristniemen väylää, suorinta tietä merestä Viipuriin, vaan kaikki laivat purjehtivat Viipuriin Koiviston kautta ja eivätkö liene purjehtineet jo Noan ajoista asti. Sille tielle olisivat ne ottaneet luotseja, mutta eivät saaneet kuin yhden miehen, isävainajan, joka siihen aikaan oli parhaissa voimissaan ja läksi ylpeyksissään ja rohkeuksissaan kylän rantaan pälyilemään, mitä tuleman piti, ja joutui niin ainoana miehenä ruotsalaisten kynsiin, jotka sitten veivät hänet luotsiksi toiseen etumaisista linjalaivoista. "ROHKEUS" oli sen nimi ollut selvällä suomen kielellä, ja suomalainen siinä oli ollut väkikin.
Perästäpäin oli selvennyt, että oli niissä suomalaisia miehiä kaikissa laivoissa ja joku suomalainen herra siinä kuninkaan jaalassakin. Varsinkin hyökkäys- eli enträysmiehet olivat olleet suomalaisia. Niiksi valittiinkin tavallisesti kaikkein rohkeimmat, omasta hengestään välittämättömimmät ja raitisluontoisimmat miehet. Joka laivassa ne olivat jaetut kolmeen parveen, kolme- tai neljäkymmentä miestä parvessa, ja hyökkäsivät enträysupseeriensa johdolla parvittain vihollislaivaan, joka ensin oli saatu enträyskoukuilla vangituksi. Aseina heillä olivat keveänlaiset enträyskirveet, joissa oli ohuet leveät terät ja hamarapuolella kuuden tuuman pituiset käyrät piikit. Vihollislaivaan hyökätessä lyötiin milloin terällä, joka oli hiottu teräväksi kuin lasi, milloin piikillä — aina asianhaarain mukaan.
Saatuaan luotsin purjehti Ruotsin kuninkaallinen laivasto navakan länsituulen puhaltaessa joka purjeeseen Koivistolle, josta otettiin lisää luotseja ja lähdettiin yhtäpäätä kohti Viipuria, joka päätettiin ottaa väkirynnäköllä takaisin pois venäläisiltä vielä ennen seuraavan päivän nousua, mutta jo Uuraassa nousikin tie pystyyn. Sieltä syöksyi tulta ja luoteja vastaan joka niemen nenästä ja venäläisistä laivoista, jotka olivat sinne ennättäneet paeta.
Useiden turhien yritysten perästä, verissä päin ja menetettyään monta laivaa palaneina ja uponneina, yrittivät ruotsalaiset perääntyä takaisin merelle, mutta kun oli päästy Tuppurasta ja lähestyttiin Alvatinnientä, nähtiin monta kertaa suuremman venäläisen laivaston risteilevän Koivistolla sulkien ruotsalaisilta kokonaan paluutien.