Tämä venäläinen laivasto, jonka olemassaolosta ei ruotsalaisilla ollut mitään tietoa, oli salakavalasti piileskellyt Retusaaressa ja nyt sopivalla hetkellä ilmaantunut amiraalinsa — jonka nimi kuului olleen Tshitshakov tai jotain sinnepäin — johdolla Koivistolle, jossa se nyt taisteluvalmiina odotteli.
— No mitäs kummaa nyt tehdään, pojat! oli silloin huudahtanut Ruotsin kuningas, se Kolmas Kustaa, ja pannut herrat tiukalle siitä, että oli hankittu huonosti tietoja vihollisen liikkeistä.
Kolme amiraalia oli kuningas vedättänyt heti "Rohkeus"-fregatin mesaanimersiraa'an nokkaan kuivamaan.
Se olikin erikoinen kunniapaikka, johonka vain suurimmat herrat pääsivät. Tavallisia laivamiehiä ripustettiinkin vokkaraa'an nokkiin, perämiehiä ja puosuja isonmaston raakoihin ja kokki sai tyytyä jaagaripuomin kärkeen, jolloin sinne väliaikaisesti hänen tarpeikseen vietiin vokkapurjeen viimeksi jalusnuorana ollut halssi.
Niin, sellaista oli ennen merellä.
Ilmankos se Jesus Siirakinpoikakin jo sanoo, että "jotka merellä vaeltavat, ne juttelevat sen vaaroista, ja me, jotka sitä kuuntelemme, ihmettelemme, sillä siellä ovat kamalat ihmeet, moninaiset eläimet ja valaskalat ja niiden keskellä he purjehtivat".
Vähän siinä oli tilaa luoviskella, mutta ei muukaan auttanut.
Joka päivä kävi venäläisiä herroja kehoittamassa antautumaan.
Öisin sousi venäläisistä laivoista salaa veneitä ruotsalaisten laivojen kupeelle puhuttelemaan miehistöä.
Niissä oli Inkerin suomalaisia, joiden kanssa sopi puhua.