Erämaassa kävellessään sattuu usein, että vaeltaja eksyy silloin kun päivä ei paista. Tässä yleisellä valtatiellä, jossa ei mitään syrjäteitä ole, ei sen pitäisi tulla kysymykseenkään. Mutta muutaman kerran olin vähän syrjempänä joutumaisillani eksyksiin, nimittäin avarassa metsässä. Silloin johtui mieleeni Linnén tarina siitä, miten lappalaiset tuollaisista seikoista selviävät. He ovat tottuneet saamaan merkkejä osaksi suurista ja kasvavista, osaksi kuivista männyistä suolla. Ensinmainittujen eteläisellä sivustalla on useampia oksia, pohjoisella ei ollenkaan. — Kuivissa suopetäjissä on enemmän naavaa pohjoispuolella kuin eteläisellä. Haavan kuori on röysteinen pohjoiseen, mutta sileä etelään päin. Muurahaispesää ympäröivät nurmikko ja marjanvarret eteläisellä, vaan eivät pohjoispuolella. Jos nuo merkit pitävät paikkansa, olisi lappalaisten tekemillä havainnoilla suuri arvo. Varmin kompassi lienee tuulien tuivertama oksaryhmä kasvavissa petäjissä.
Sammalvaaralla näimme viimeinkin muutamia vaatimattomia asumuksia. Eräässä sellaisessa oli Kansanvalistusseuran maantieteellisiä kuvaelmia Italiasta.
Sivuutettuamme Naamajoen lossipaikan ei meillä enää ollut pitkälti Satan majataloon, mistä Kolarin kirkonkylään oli 23 kilometriä. Satan lähistöllä on entisaikaan käytetty hautausmaa. Se on perustettu lentohiekkakummulle, mistä soma näköala leviää kaislarikkaisiin vesilintujen rypypaikkoihin, yli Sieppijärven vesistöjen. Hautausmaan portti oli koristettu valkosilla sertinkikaistaleilla, joita oli tapana kiinnittää ruumisrattaiden aisoihin. Sitte ne naulattiin kiinni kirkonporttiin — etteivät vainajat entisiin koteihinsa enää palajaisi! Tuo koruton hautausmaa omituisine puuristeineen ja taikaverhoineen olisi ollut kiitollinen aihe symbolistisille taidemaalareille.
Täällä näin ensi kerran mahtavan Yllästunturin majesteetillisena kohoovan korkeuksiin noin kuuden peninkulman päässä yli kaikkien välillä olevien vaarojen. Olihan tämä tunturi, joka on 2,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja maan korkeimpia, enemmän kuin mikään muu houkutellut minut tuolle pitkälle, unohtumattomalle Kolarinretkelleni — eli retkilleni.
Täällä näin samaten ensikerran keskiyönauringon tekevän käännöksensä taivaanrannan yläpuolella. Tuota majesteeteista näytelmää sain sitte viikkokausittain katsella Muonionjoen rantamilta rauhaisassa Kolarissa.
Sinne meitä tiemme johti Ylisenvaaran ja Pohjoisenvaaran ylitse, kautta kankaiden ja korpimaiden, koivu- ja havumetsien halki, pitkin helottavien vaivaiskoivujen peittämiä kenttiä.
4. PERILLÄ. HYTTYSIÄ. RYÖVÄRIJUTTU LAPISTA.
Vihdoinkin olimme kotona — Tannan talossa, jonka virallinen nimi oli Lapinniemi. Sen oli aikoinaan omistanut muuan sotilas, nimeltä Björntand (Karhunhammas). Ruotsalaisen nimen tand-sanasta oli muinoin muodostunut: Tanna, mikä sitte jäikin talon yleisimmin tunnetuksi nimeksi.
Tannan omistajana oli kunnon emäntämme. Ja hänen uskollinen palvelijansa Roope oli talon kaikki kaikessa: renki, kuski, »puutarhuri», ja »pehtori» y.m. Talonväki asui vanhemmassa, me vastatehdyssä rakennuksessa, jossa oli korkeat akkunat. Tänne, mutta ei kauvemmas, oli jo kauvan ollut postinkulku — nyt se kulkee edelleen vähän pohjoisemmaksi. Muutamaan naapuritaloon oli maantie päättynyt, mutta sekin ulottuu nyt Muonionniskaan asti. Tanna oli siis jo vanhastaan tunnettu ja huomattu paikka.
Heti kun olin hiukkasen hauskaa huonettamme silmäillyt ja siellä tavannut muun muassa oikein komeita porontaljoja, levitin niistä muutaman lattialle ja sen ja päänaluksen avulla järjestin kesävuoteen itselleni. Tarvitaanhan unta myöskin kesäyönauringon maassa, varsinkin pitkän matkan perästä ja juhannusaaton iloisten vastuksien edellä.