Tiesin kyllä, että verinen vainoretki parvissaan surisevia sääskiä vastaan oli edessäni, mutta olihan yhdentekevää, milloin tämä 30-päiväinen sota alkaisi. Mieliala oli hyvä, ja kaikkein viimeiseksi minä, ennenkuin kolmen tunnin syvään ja leppoisaan uneen uinahdin, rohkeasti nauroin noiden pikku pyrisijäin »sur-sur-surreille» ja niiden ilkeämielisille »pi-i-i» piipityksille, ne kun leijaillen laskeutuivat helsinkiläisen uhrinsa kimppuun.
Herättyäni tunsin omituisesti itsessäni, että pääni oli paisunut ja ikäänkuin ulospäin pullistunut. Sipasin sitä kädelläni. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko tämä minun kalloni? Suuria äkämiä äkämien viereen oli ilmestynyt päälakeen ja takaraivoon, vähän pienempiä samallaisia otsaan, niskaan ja kaulaan ja kokonainen legioona pikku näppyjä poskiin, korviin, käsiin ja käsivarsiin. Vähän alakuloisena ryhdyin arvailemaan, miten paljon nuo pikku paholaiset olivat minua verottaneet. Oikeassa kädessäni: siinä punotti kahdeksantoista veripunasta muinaismuistoa sääskisyömingeistä. — Pidin tarpeettomana jatkaa tuota yhteenlaskemista ja päätin kylmästi ajatella asiata. Ihminenhän on määrätty sääskien ravinnoksi Lapissa. Varsinkin sanotaan tuon seikan koskevan ensikertalaista. Nuo vikkelät elukat pistävät näet piikkinsä ylen helposti ensikertalaisen parkitsemattomaan pintaan, ja veressä saattaa olla muutakin makua kuin salakuljetetun norjalaisen »holipompelin» eli paloviinasekotuksen.
En tahdo liiotella, mutta pidän otaksuttavana, että pohjoismaissa on enemmän hyttysiä kuin ne 16 à 17 tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka maapallollamme elävät. Yksi ainoa naarassääski saattaa näet, eläintieteellisten tiedonantojen mukaan, luoda useampia sukupolvia, joiden yksilöiden voidaan laskea nousevan miljooniin. Siellä täällä Lapissa, soissa ja rämeissä, on ilma noiden piikkisääskien peittämä kuin pilveen ikään; vaan kyllä ne muuten vainoovat eteläisempiäkin seutuja. Ei niitä sikiä juoksevissa, vaan seisovissa vesissä, helteisillä rannoilla ja liejumailla, sadevesiastioissa j.n.e. Talveksi ne taintuvat sopiviin lymypaikkoihinsa latoihin, kellareihin ja ehkäpä enimmäkseen talleihin.
Ennenkuin menin päivälliselle, katsahdin peiliin. Taivahan Tapio! miltä näyttikään naamani—melkeinpä kauniisti koristetulta korkokartalta jostain Polynesian tuliperäisestä saaresta.
Tuotimme kahvin rantatörmälle, mihin olimme istahtaneet — tietystikin sääskien sekaan, jotka eivät sikarinsavua lainkaan pelänneet. Helposti haihtuva pikiöljy pitänee niitä hetkisen loitolla, mutta tuon epämieluisen öljyn alituinen käsitteleminen on kiusallista. Paremmin viihtyy hyttyssuojustin päässään ja kaulassaan, mutta ne pitävät hipiän ainaisessa hiessä. Parasta on kärsiä näitä verenimijöitä päivällä ja olla sitte varma hyvän yölevon saamisesta hyttysteltassaan.
Tämän älysin heti kun minulle oli kuvailtu sellaisen suojusteltan rakenne. Kutsutin heti vanhan kankurin, Tiina-lesken, luokseni. Kuultuaan, että Lapinmaa on minulle rakas, halusi hän reunustaa tuon valkosen pumpuliuudinkudoksensa pitkin pituuttaan »lappalaisiin väreihin»: keltapunasinisiin. Ja siihen hän tietystikin sai luvan. Enkä minä sitä katunutkaan, sillä nämä tummemmat reunukset himmensivät jossain määrin päivänvaloa ja siten edistivät osaltaan unen pikaista saapumista. Siihen tuli lisäksi teltan ulkopuolella olevain, saaliinsa kadottaneiden sääskien surunvoittoinen serenaadi, kerrassaan leppoinen tuutulaulu, kun kerran ei tarvinnut pelätä päällekarkausta niiden taholta.
Kun hyttynen metsäisissä ja kosteissa seuduissa eteläisemmissä osissa Suomea väliin esiintyy miltei maanvaivana ja yörauhanhäiritsijänä, tahdon tässä antaa pienen kuvauksen hyttysteltasta, minkä helposti voi kuljettaa mukanaan. Sen vanhastaan suomalainen nimitys on rankinen.
Muodoltaan on tämä teltta jotakuinkin tavallisen lehmänkellon näköinen ja laaditaan se sellaiseksi että sen sisälle mukavasti mahtuu yksi tahi kaksi lattialle laadittua makuusijaa tahi sänky. Se on ommeltu uudinvaatteesta, niin harvasta, että ilma pääsee tunkeutumaan sen läpi, mutta ei pieninkään sääski. Korkeus: maun mukaan tavallisen miehen korkeus tahi sitäkin korkeampi. Teltankatto muodostaa — samoinkuin lehmänkellossakin — suorakaiteisen tason, yläpuolelle ommeltuine nauhoineen ja niiden päässä olevine silmukoineen, mitkä sitte ripustetaan kattoon kiinnitettyihin pienempiin koukkuihin. Tuohon teltankattoon neulotaan kiinni ne neljä riippuvata seinustaa ja niiden väliin järjestetään kolmisärmäinen kiila, jotta telttavaate olisi alhaalta tarpeeksi laaja. Päästäkseen tuon uutimen sisäpuolelle — siinä kun ei ole yhtään aukkoa — tulee kohottaa ylös verhon lattialla viilevää laitaa ja ryömiä siitä makuupaikkaansa. Saattaahan sattua, että samalla myöskin joku sääski sattuu pujahtamaan siitä sisälle, mutta sen saa helposti kiinni tuossa pikkuteltassa silloin kun se turhaan kokee uutimen läpi pyrkiä ulos.
* * * * *
Tannan talon asema siinä akkunaimme alitse virtaavan Muonionjoen, leveän kuin pienen sisämaanjärven varrella oli oikea jylhän pohjalainen. Vielä sitäkin viehättävämpi oli niin läheltä katsella tuota etäistä Yllästunturia, joka jylhänä yleni välissämme olevan lakean maiseman yli. Vaihtelevia pilvenhattaroita leijaili hyvin hitaasti sen reunojen yli, ikäänkuin kolkkoja elonmerkkejä tuossa jättiläisessä ilmaisten. Tämä tunturi vietteli katseemme puoleensa usein, hyvin usein.