Aivan kotimme ääressä oli ruokamultainen perunamaa ja ainoastaan muutamia pensas- ja kukkaistutuksia, joiden keskellä muuan georginintaimi yleni, tahi miten sanoisinkaan, koskapa sen vana ei ollut viittäkolmatta senttiä korkeampi. Se kehittyi kuitenkin kärsivällisesti suureksi kukaksi, jonka ympärysmitta oli sama kuin ennenmainittu korkeus. Kukkarukka muistutti liikuttavasti kääpiötärtä, jolla käsivarrellaan lepäsi vauras lapsi.
Talon nähtävyyksiin kuului vielä viehättävä maitohuone, jona oli muutamaan santasärkkään kaivettu yksinäinen kellari. Hohtavan valkoset maitopytyt näyttivät ihanteellisen siroilta tuoreitten kuusenhavujen verhoamia hyllyjä vastaan; ne olivat samaten sopusoinnussa puhtaaksi pestyn permannon kanssa. Ilma huoneessa oli oikein raitis ja miellyttävä. Se oli parantola duodesikokoa.
Ja yhtä kaunista oli katsella valkosiksi pestyjen vaatteiden lumen lailla rantapuiden lomissa loistavan. Tuolla lakkaamatta valuvalla kirkkaalla virranvedellä oli kummallinen voima saada valkonen villavaatekin häikäisemään silmää.
Suloinen oli se siunattu virta siitäkin, että se kesäkuumilla tarjoili meille viileätä kylpyään, mutta jotenkin matala se oli, niinkuin tavallisesti muutkin samallaiset vesistöt.
Toverini, joka oli uuttera uimaan, ei tyytynyt ainoastaan kesäisiin kylpyihinsä. Ei ensinkään, talvikylpyjen oli hän täällä havainnut olevan ylen virkistäviä. Saunan löylystä juoksi hän suinpäin ulos ja piehtaroi syvissä kinoksissa vanhan suomalaisen tavan mukaan. Kun hän kerran oli tavallista kauvemmin viipynyt tuollaisella urheiluretkellään, uskalsin minä hetkiseksi pistäytyä saunan kynnykselle katselemaan tuota Tannan talon sirkusta, mutta riensin taas samassa saunaan, sillä ulkona oli 25 asteen pakkanen. — Ihan helposti olisivat Kolarin pappi ja hän saattaneet käydä otteluun maailmanennätyksestä siinä urheilulajissa. Kun he talvella läksivät »pienelle» ajelumatkalle, s.o. ajelivat kolme peninkulmaa, niin he saavuttuaan miellyttävälle lumikentälle katsahtivat toisiinsa veitikkamaisesti, pappi ja tullimies, minkä jälkeen riisuivat turkkinsa ja kaikki muut vaatteensa putipuhtaiksi sekä alkoivat piehtaroida niinkuin huimat hevoset nietoksissa, niin että varpuset useinkaan eivät nähneet muuta kuin jalkapohjat noista 30 ja 40 vuoden välillä olevista valtion virkamiehistä. Tuon 20 asteen pakkasessa tapahtuneen lumikylvyn perästä pukivat he yksinkertaisesti ylleen, heittäytyivät rekeensä ja ajoivat yhtäpäätä kotiin puolentoista peninkulman pituisen taipaleen. Kun minä erään tuollaisen lumikylvyn jälkeisenä päivänä kysäsin vanhemmalta osanottajalta, miten hän voi, vastasi tämä: »Hyvin, kiitos vaan kysymästä. Mutta suhiseepa tänään vähäsen kummallisesti korvissani, vaan ei kai se sentään liene lumikylvystä johtunut».
Ja lopuksi muuan ryövärijuttu Lapista. Istuin eräänä aamupäivänä Muonionjoen varrella olevassa hauskassa kodissamme — se oli viides heinäkuuta — ja luin Helsingistä tänne juur'ikään saapunutta korjausarkkia muutamaan loppupuolinidokseen J.V. Snellmanin koottujen teosten ruotsinkielistä alkuperäistä painosta. Että jotain sellaista saattoi tapahtua Lapissa ennenkuin vielä yhdeksästoista vuosisata oli umpeen kulunut, sitä ei tuo suuri kuopiolainen sankari tietenkään koskaan olisi saattanut ajatella taistellessaan 1840-luvulla milteipä ypöyksin »Saimassaan».
Samassa astui sisälle reima toverini salaperäinen hymyily huulillaan. Hän sanoi sellaisilla perusteilla, jotka sittemmin osottautuivat tosiksi, olevansa vakuutettu siitä, että muuan lastattu vene, joka aamulla oli sauvonut ylös jokea, oli salakuljetuspuuhissa. Hän oli päättänyt kahden vahtimestarinsa kanssa seuraavana päivänä, eräänä lauvantaina, puoli kahden aikaan aamulla huomaamatta seurata alusta maitse Ruotsin puolella. Niin tapahtuikin. Yksinkertaisiin siviilipukuihin puettuina nousivat nuo kolme miestä sovittuna aikana yön hiljaisuudessa maihin Ruotsin puolelle, mistä minä sitte sauvoin veneen takaisin Tannan rannan vanhaan valkamaan, niin että kylässä luulisivat tullivirkamiehen olevan kotosalla.
Reippaina kävelijöinä harppailivat miehet kenenkään huomaamatta ja yhdessä ainoassa vuorokaudessa tuon yhdeksän peninkulman pituisen matkan Muonionniskan kirkonkylään ja heinäkuun 8 päivän aamuna toimeenpanivat kotitarkastuksen ja takavarikkoonoton epäillyn kauppamiehen luona.
Takavarikkoon otettujen tavarain arvo nousi tuskin tuhanteen markkaan, mutta tuossa jutussa tulisi kuitenkin ihmishenkiä vaaraan. Sillä ennen pitkää kävi ilmi, että milteipä koko kylän miesväki ja nuo puolivillit, humaltuneet tukkijätkät joen kummallakin puolen olivat hyvissä väleissä asianomaisten muonionniskalaisten kauppiaiden kanssa Syystä että täällä yleensä tullimiehiä miltei joka taholta karsain silmin katseltiin viivästyi rannalle asetettujen takavarikkotavarain kuljettaminen. Silloin käyttivät jätkät tilaisuutta hyväkseen ja noin 15 à 20 miehen suuruisena joukkueena hyppäsivät kahteen suureen koskiveneeseen ja nousivat maihin suomenpuoleiselle rannalle, minkä perästä he, keksit ja seipäät käsissään, suinpäin syöksyivät tullimiesten niskaan. Viimeksimainituilla oli hyökkäyksen tapahtuessa ainoastaan yhdellä, nimittäin nuoremmalla vahtimestarilla, revolveri. Kun hänen esimiehensä näki kolme seivästä olevan vihanvimmaisina kohotetun juuri tuon revolverinomistajan päätä kohti, käski hän tämän laukaisemaan revolverinsa, mikä tapahtuikin, kuitenkin kehenkään sattumatta. Siinä samassa iskettiin hänet verissäpäin maahan ja roistot olivat jo vähällä surmata hänet. Tuossa tuokiossa saapui taistelupaikalle paikkakunnan nimismies, mutta sillävälin olivatkin jätkät jo ehtineet työntää veneisiinsä suurimman osan rannalla olevista tavaroista, minkä jälkeen kiireimmän kautta pyrkivät Ruotsin puolelle. Tullimiehet ja nimismies ajoivat heitä veneellä takaa. Turhaan käski heitä nimismies lain nimessä ja ampumisen uhalla pysähtymään. Haulikosta pamahtikin kaksi laukausta jätkiä kohti ja näistä sai yksi panoksen niskaansa.
Mutta tästä huolimatta soutivat nyt tukkijätkät kaikin voimin kohti Ruotsin rantaa ja katosivat metsän varjoon, heitettyään jokeen säkillisen sokeritoppia ja jätettyään rannalle sen osan saaliistaan, mitä eivät jaksaneet kantaa.